Hehkutetaanpa yhdessä opetusministeri Virkkusen (kokoomus) kanssa: Fantastista eli toiseksi parasta, mitä Suomen yliopistolaitokselle on koskaan tapahtunut!! Siis se, että perustuslakivaliokunta korjauttaa sentään muutaman pahan virheen yliopistolakiehdotuksessa. Ja kaikkein parastahan olisi, jos vielä sivistysvaliokuntakin jatkaisi kehnon ehdotuksen paikkaamista, esim. työsuhdeturvattomuuden korjaamiseksi.
Helsingin yliopistosta ei siis sittenkään ole tulossa elinkeinoelämän edustajien yms. ulkopuolisten hallinnoimaa kvartaalikapitalistisen tutkimuksen juoksupoikaa. Miellyttävä huomata, että myös rehtori on sitä mieltä, että yliopistomme sittenkin voi selviytyä ilman ulkopuolis-enemmistöistä hallitusta.
Aalto-yliopiston keskossynnytys keisarinleikkauksella sai vieläkin kovemman tuomion perustuslakivaliokunnalta. Valiokunta saakoon siitä tunnustukseksi kokoomuksen korkeimman kunniamaininnan: tupla-fantastista!
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
maanantai 27. huhtikuuta 2009
FASISMI - MITÄ SE TODELLA ON?
Fasismi ja rasismi - siinä kaksi termiä ja haukkumasanaa, joita käytellään kovin vapaamielisesti, usein myös tarkoitushakuisesti. Otetaanpa tällä kertaa tarkasteltavaksi fasismi. Ja pyritään sen ytimeen, sen olemuksen keskeisimpiin piirteisiin.
Perusesimerkki oli ja voi yhä olla Mussolinin Italia. Sieltähän on lähtöisin termikin, fasismi. Mussolini-fasismin johdannaisena Hitler loi vielä paljon julmemman, lopulta mielipuolisuuteen asti sairaan natsismin. Se oli oikeastaan jo jotain muuta kuin (Mussolini-protyypin) fasismi. Aivan samoin kuin Stalinin raaka diktatuuri oli jotain muuta kuin kommunismia.
Fasismin mussolinilaisen perustyypin tärkeimmät tuntomerkit: 1) yhden puoleen täysi diktatuuri, monesti keskiössään voimakas johtajahahmo; 2) erittäin kovat, tarvittaessa fyysisestikin raa'at otteet vastustajia kohtaan; 3) militarismi kunniassaan; 4) korostettu kansallinen omahyväinen ylpeys ja uho; 5) talouselämässä myös yksityissektori/kapitalismi sallittu, kunhan se on nöyrä Puolueen edessä.
Esimerkki suuresta tämän päivän valtiosta, johon nämä tuntomerkit soveltuvat hyvin, jopa yllättävän hyvin: Kiina. Siis maailmantalouden nykyinen ykköspankkiiri ja velkaisen USA:n päärahoittaja.
Kiina on jo kauan täyttänyt tunnusmerkit 1-4. Uudempaa on kohdan 5 mukainen tilanne: Kiina on luopunut talouden kommunismista ja sallii hyvin laajasti yksityisenkin kapitalismin, kunhan se ei mitenkään vaaranna Puolueen diktatuuria.
Oliko Kiina perusolemukseltaan fasistinen jo ennen siirtymistään (valtiokontrolloituun) nykykapitalismiinsa? Nähdäkseni kyllä. Kyse oli fasismin siitä muunnelmasta, jota kuvaa osuvasti termi punafasismi. Stalinin raakaotteinen ja militaristinen diktatuuri oli punafasismia, kun taas Kiinalta on nyt pudonnut tuo ideologinen etuliite "puna-" pois.
Entä nyky-Venäjä? Tunnusmerkit 1-5 ovat kaikki kaikkien nähtävissä, joskin sen verran lievässä muodossa, että voidaan puhua vasta fasismiin luisumisen vaarasta Venäjällä.
Venäjällä esimerkiksi agressiivisen kansallishenkinen, Venäjän johtajaa palvova "nashi"-liike ei ole kovin kaukana Mussolinin aikanaan Italiaan organisoimasta fasistisesta nuorisoliikkeestä. Ja kovaotteinen miliisi tuhatpäisin joukoin repii hajalle 500-päisen aseettoman mielenosoittajajoukon, joka paljolti koostuu naisista. Kapitalisti Hodorkovskille järjestynee elinkautinen tuomioketju: mitäs uhmasi vallanpitäjää. Georgialaisia opetettiin panssarivaunuilla.
On hyvä asia, että Suomeen on perustettu Antifasistinen Komidea. Toivottavasti se taistelee "nashi"-fasismia vastaan ja valppaasti valvoo, ettei Venäjä luisu suuren itänaapurinsa tielle.
Perusesimerkki oli ja voi yhä olla Mussolinin Italia. Sieltähän on lähtöisin termikin, fasismi. Mussolini-fasismin johdannaisena Hitler loi vielä paljon julmemman, lopulta mielipuolisuuteen asti sairaan natsismin. Se oli oikeastaan jo jotain muuta kuin (Mussolini-protyypin) fasismi. Aivan samoin kuin Stalinin raaka diktatuuri oli jotain muuta kuin kommunismia.
Fasismin mussolinilaisen perustyypin tärkeimmät tuntomerkit: 1) yhden puoleen täysi diktatuuri, monesti keskiössään voimakas johtajahahmo; 2) erittäin kovat, tarvittaessa fyysisestikin raa'at otteet vastustajia kohtaan; 3) militarismi kunniassaan; 4) korostettu kansallinen omahyväinen ylpeys ja uho; 5) talouselämässä myös yksityissektori/kapitalismi sallittu, kunhan se on nöyrä Puolueen edessä.
Esimerkki suuresta tämän päivän valtiosta, johon nämä tuntomerkit soveltuvat hyvin, jopa yllättävän hyvin: Kiina. Siis maailmantalouden nykyinen ykköspankkiiri ja velkaisen USA:n päärahoittaja.
Kiina on jo kauan täyttänyt tunnusmerkit 1-4. Uudempaa on kohdan 5 mukainen tilanne: Kiina on luopunut talouden kommunismista ja sallii hyvin laajasti yksityisenkin kapitalismin, kunhan se ei mitenkään vaaranna Puolueen diktatuuria.
Oliko Kiina perusolemukseltaan fasistinen jo ennen siirtymistään (valtiokontrolloituun) nykykapitalismiinsa? Nähdäkseni kyllä. Kyse oli fasismin siitä muunnelmasta, jota kuvaa osuvasti termi punafasismi. Stalinin raakaotteinen ja militaristinen diktatuuri oli punafasismia, kun taas Kiinalta on nyt pudonnut tuo ideologinen etuliite "puna-" pois.
Entä nyky-Venäjä? Tunnusmerkit 1-5 ovat kaikki kaikkien nähtävissä, joskin sen verran lievässä muodossa, että voidaan puhua vasta fasismiin luisumisen vaarasta Venäjällä.
Venäjällä esimerkiksi agressiivisen kansallishenkinen, Venäjän johtajaa palvova "nashi"-liike ei ole kovin kaukana Mussolinin aikanaan Italiaan organisoimasta fasistisesta nuorisoliikkeestä. Ja kovaotteinen miliisi tuhatpäisin joukoin repii hajalle 500-päisen aseettoman mielenosoittajajoukon, joka paljolti koostuu naisista. Kapitalisti Hodorkovskille järjestynee elinkautinen tuomioketju: mitäs uhmasi vallanpitäjää. Georgialaisia opetettiin panssarivaunuilla.
On hyvä asia, että Suomeen on perustettu Antifasistinen Komidea. Toivottavasti se taistelee "nashi"-fasismia vastaan ja valppaasti valvoo, ettei Venäjä luisu suuren itänaapurinsa tielle.
torstai 23. huhtikuuta 2009
ÖKYOPTIOKONSULTIN MEGAPALJASTUS!
Tiedäthän Yrjö Kopran? Hän on se suurjohtajien jättipalkkio-ohjelmia laativa konsultti, joka pari päivää sitten lipsautti TV-ohjelmassa megaluokan paljastuksen. TV:ssahan keskusteltiin mm. liliusten ym. 70.000 euron suuruusluokan kuukausipalkoista. Siis peruspalkasta kuukaudessa.
Tuossa TV-keskustelussa Kopra sanoi - ilmeenkään värähtämättä - että ison johtajan peruspalkka ei ole kannustin, vaan se maksetaan työpaikalle saapumista ja ajan kuluttamisesta siellä.
Kiitos, Yrjö Kopra! Ilmeisen vahingossa alaston totuus lipsahti kaikelle kansalle. Myöhemmin hän on yrittänyt selitellä - turhaan.
Siis suurjohtaja saa 70.000 euroa kuukaudessa pelkästä työpaikalle saapumisesta ja oleilusta siellä. Huolestunut kansa kysyy, miten suurjohtaja saa aikansa duunissa kulumaan. Netissäkö surffaillen, vaikkapa nettipokeria pelaten?
Suurjohtaja siis käärii hihansa ja ryhtyy tositoimiin yrityksen tuloksen parantamiseksi vasta sitten, kun jättiperuspalkan päälle luvataan bonuksia ja optioita. Vasta sitten työ maistuu, kun rahakasan avulla "kannustetaan" ja "sitoutetaan"!
Missä on röyhkeyden ja ahneuden raja nyky-Suomen isokenkäisimpien piirissä?
Kopran historiallinen lipsahdus-paljastus on megaluokkaa. Samaa luokkaa esimerkiksi kuin jos rikoksesta syytettyä puolustava asianajaja sanoisi TV:ssä: "Päämieheni on kyllä tehnyt tuon teon, mutta syyttäjä ei pysty todistamaan sitä."
Me tavalliset kansalaiset olemme kiitollisia Yrjö Kopralle. Nyt pelin hengen ymmärtää Erkkikin. Yrjöttää tosin.
Tuossa TV-keskustelussa Kopra sanoi - ilmeenkään värähtämättä - että ison johtajan peruspalkka ei ole kannustin, vaan se maksetaan työpaikalle saapumista ja ajan kuluttamisesta siellä.
Kiitos, Yrjö Kopra! Ilmeisen vahingossa alaston totuus lipsahti kaikelle kansalle. Myöhemmin hän on yrittänyt selitellä - turhaan.
Siis suurjohtaja saa 70.000 euroa kuukaudessa pelkästä työpaikalle saapumisesta ja oleilusta siellä. Huolestunut kansa kysyy, miten suurjohtaja saa aikansa duunissa kulumaan. Netissäkö surffaillen, vaikkapa nettipokeria pelaten?
Suurjohtaja siis käärii hihansa ja ryhtyy tositoimiin yrityksen tuloksen parantamiseksi vasta sitten, kun jättiperuspalkan päälle luvataan bonuksia ja optioita. Vasta sitten työ maistuu, kun rahakasan avulla "kannustetaan" ja "sitoutetaan"!
Missä on röyhkeyden ja ahneuden raja nyky-Suomen isokenkäisimpien piirissä?
Kopran historiallinen lipsahdus-paljastus on megaluokkaa. Samaa luokkaa esimerkiksi kuin jos rikoksesta syytettyä puolustava asianajaja sanoisi TV:ssä: "Päämieheni on kyllä tehnyt tuon teon, mutta syyttäjä ei pysty todistamaan sitä."
Me tavalliset kansalaiset olemme kiitollisia Yrjö Kopralle. Nyt pelin hengen ymmärtää Erkkikin. Yrjöttää tosin.
tiistai 21. huhtikuuta 2009
PERUSTUSLAIN 106 § - ASE YLIOPISTOLAKIA VASTAAN
Yliopistolakiehdotus on nyt saanut tyrmäysiskun eduskunnan perustuslakivaliokunnan asiantuntijoilta. Perustuslakijuridiikan raskaimman sarjan asiantuntijat osoittavat lausunnoissaan lakiehdotuksen sisältävän monta perustuslain vastaista ehdotuskohtaa.
Helsingin yliopiston johtokaksikon juridisen asiantuntemuksen olisi pitänyt riittää havaitsemaan nuo ristiriidat itsekin. Ehkä jopa opetusministeriön korkeakoulujohdonkin olisi pitänyt ne havaita. Tai ainakin etukäteen selvityttää useilta asiantuntijoilta. Poliittinen tahto näyttää kuitenkin syrjäyttäneen laillisuuden. Ministeri Virkkunen - viime hetkellä ulkopuolelta tulleena ei-juristina - on joutunut fantastisen harhaanjohdetuksi.
Jos eduskunnan perustuslakivaliokunta kuitenkin taipuisi kokoomuksen poliittisista arvovaltasyistä laittamaan asiantuntijalausunnot roskakoriin, syntyy yliopistolaki, jossa on eräitä perustuslain kanssa ilmeisessä ristiriidassa olevia kohtia. Onneksi perustuslain 106 § tarjoaa tällaisia laittomia säännöksiä vastaan torjunta-aseen.
Perustuslain 106 § säätää: "Jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle."
Kun yliopistolakiehdotus, jos se yllättäen menisi sellaisenaan läpi, on eräin kohdin ilmeisessä ristiriidassa perustuslain (ja etenkin sen 123 §:n) kanssa, niin siteerattu 106 § tarjoaa seuraavaan tapaan toimivan vasta-aseen.
Heti uuden yliopistolain voimassaolon alussa sellainen yliopistolainen, jolle yliopiston autonomia ja tieteellisen tutkimuksen vapaus elinkeinoelämän ja muiden ulkopuolisten ylivallasta on kallis, tekee jonkun sellaisen viranhoitopäätöksen - anteeksi: työsopimussuhdehoidon päätöksen - joka on vastoin uuden lain jotakin perustuslain vastaista säännöstä. Saatuaan tästä "pyyhkeitä" hän vie asian tuomioistuimeen, ensin Helsingin hallinto-oikeuteen ja sitten tarvittaessa korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO).
Tässä oikeusjutussa tuo henkilö - esimerkiksi työsopimussuhteinen professori tai hallintopäällikkö - vetoaa tuekseen perustuslain 106 §:ään ja yllä mainittuihin perustuslakivaliokunnalle annettuihin huippuasiantuntijoiden lausuntoihin. Tällöin tuomioistuimelle ei juuri jää muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä huippuasiantuntijoiden perusteltu kanta ja tuomita kyseinen "rikottu" yliopistolain säännös perustuslain vastaiseksi.
Toivottavasti tällaiseen jälkikäteiseen laillisuuden palauttamiseen ei tarvitse turvautua, vaan perustuslakivaliokuntaa lunastaa odotukset. Olemmehan tottuneet luottamaan siihen, että perustuslakivaliokunta pystyy nousemaan päivänkohtaisten poliittisten arvovaltakysymysten yläpuolelle, perustuslaillisuuden tasolle.
Näin ainakin uskoo perustuslakisuomalainen perussuomalainen Erkki Havansi.
Lopuksi pari asiaa, jotka yliopistolakitaistelussa ihmetyttävät minua Helsingin yliopiston osalta. Ensimmäinen on yliopistotiedottajien pohjoiskorealainen linja, josta esitän tuoreen esimerkin.
Konsistorin 17.4.09 pidetystä kokouksesta julkaistiin tyytyväisyyttä hyrisevä tiedote, kun siellä selvästikin oltiin Lehikoiselle vieraskoreita. Sensijaan täydellisesti vaiettiin 1.4.09 pidetystä suuren konsistorin kokouksesta ja sitä seuranneesta professorien nettiäänestyksestä, jossa erittäin suuri enemmistö selvästi tuomitsi HY-johdon myöntyväisyyslinjan ja kannatti oikeustieteellisen tiedekunnan dekanaatin muutosehdotuksia. - Mihin me ylipäänsä tarvitsemme tällaista valikoivaa "tiedottamista"? Tiedottamista, joka selvästi alistuu yksipuolisesti palvelemaan HY:n uutta YYA-sopimusta (Yritysystävällisyys-, Yhteistutkimus- ja Almunantosopimus).
Toinen ihmeellinen asia on HY:n rehtorin myöntyväisyyslinja. Hän oli 1970-80-luvuilla muistaakseni Skdl-kannattaja, siis osana taistolaisvetoista "yleisdemokraattista" NL-suuntaista politiikkaa. Nyt sensijaan rullataan punainen matto Nokian, Fortumin ym. elinkeinoelämän eteen. Varsin ystävällistä uusliberaalille finanssi- ja kvartaalikapitalismille, joka tosin ehti kesken yliopistolakivalmistelun loppusuoran tulla tiensä päähän. No, toki on oltava sallittua muuttaa mielipiteitään äärivasemmalta USA-tyylisen markkinatalouden kannattajaksi.
pohjoiskorealainen linja
Helsingin yliopiston johtokaksikon juridisen asiantuntemuksen olisi pitänyt riittää havaitsemaan nuo ristiriidat itsekin. Ehkä jopa opetusministeriön korkeakoulujohdonkin olisi pitänyt ne havaita. Tai ainakin etukäteen selvityttää useilta asiantuntijoilta. Poliittinen tahto näyttää kuitenkin syrjäyttäneen laillisuuden. Ministeri Virkkunen - viime hetkellä ulkopuolelta tulleena ei-juristina - on joutunut fantastisen harhaanjohdetuksi.
Jos eduskunnan perustuslakivaliokunta kuitenkin taipuisi kokoomuksen poliittisista arvovaltasyistä laittamaan asiantuntijalausunnot roskakoriin, syntyy yliopistolaki, jossa on eräitä perustuslain kanssa ilmeisessä ristiriidassa olevia kohtia. Onneksi perustuslain 106 § tarjoaa tällaisia laittomia säännöksiä vastaan torjunta-aseen.
Perustuslain 106 § säätää: "Jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle."
Kun yliopistolakiehdotus, jos se yllättäen menisi sellaisenaan läpi, on eräin kohdin ilmeisessä ristiriidassa perustuslain (ja etenkin sen 123 §:n) kanssa, niin siteerattu 106 § tarjoaa seuraavaan tapaan toimivan vasta-aseen.
Heti uuden yliopistolain voimassaolon alussa sellainen yliopistolainen, jolle yliopiston autonomia ja tieteellisen tutkimuksen vapaus elinkeinoelämän ja muiden ulkopuolisten ylivallasta on kallis, tekee jonkun sellaisen viranhoitopäätöksen - anteeksi: työsopimussuhdehoidon päätöksen - joka on vastoin uuden lain jotakin perustuslain vastaista säännöstä. Saatuaan tästä "pyyhkeitä" hän vie asian tuomioistuimeen, ensin Helsingin hallinto-oikeuteen ja sitten tarvittaessa korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO).
Tässä oikeusjutussa tuo henkilö - esimerkiksi työsopimussuhteinen professori tai hallintopäällikkö - vetoaa tuekseen perustuslain 106 §:ään ja yllä mainittuihin perustuslakivaliokunnalle annettuihin huippuasiantuntijoiden lausuntoihin. Tällöin tuomioistuimelle ei juuri jää muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä huippuasiantuntijoiden perusteltu kanta ja tuomita kyseinen "rikottu" yliopistolain säännös perustuslain vastaiseksi.
Toivottavasti tällaiseen jälkikäteiseen laillisuuden palauttamiseen ei tarvitse turvautua, vaan perustuslakivaliokuntaa lunastaa odotukset. Olemmehan tottuneet luottamaan siihen, että perustuslakivaliokunta pystyy nousemaan päivänkohtaisten poliittisten arvovaltakysymysten yläpuolelle, perustuslaillisuuden tasolle.
Näin ainakin uskoo perustuslakisuomalainen perussuomalainen Erkki Havansi.
Lopuksi pari asiaa, jotka yliopistolakitaistelussa ihmetyttävät minua Helsingin yliopiston osalta. Ensimmäinen on yliopistotiedottajien pohjoiskorealainen linja, josta esitän tuoreen esimerkin.
Konsistorin 17.4.09 pidetystä kokouksesta julkaistiin tyytyväisyyttä hyrisevä tiedote, kun siellä selvästikin oltiin Lehikoiselle vieraskoreita. Sensijaan täydellisesti vaiettiin 1.4.09 pidetystä suuren konsistorin kokouksesta ja sitä seuranneesta professorien nettiäänestyksestä, jossa erittäin suuri enemmistö selvästi tuomitsi HY-johdon myöntyväisyyslinjan ja kannatti oikeustieteellisen tiedekunnan dekanaatin muutosehdotuksia. - Mihin me ylipäänsä tarvitsemme tällaista valikoivaa "tiedottamista"? Tiedottamista, joka selvästi alistuu yksipuolisesti palvelemaan HY:n uutta YYA-sopimusta (Yritysystävällisyys-, Yhteistutkimus- ja Almunantosopimus).
Toinen ihmeellinen asia on HY:n rehtorin myöntyväisyyslinja. Hän oli 1970-80-luvuilla muistaakseni Skdl-kannattaja, siis osana taistolaisvetoista "yleisdemokraattista" NL-suuntaista politiikkaa. Nyt sensijaan rullataan punainen matto Nokian, Fortumin ym. elinkeinoelämän eteen. Varsin ystävällistä uusliberaalille finanssi- ja kvartaalikapitalismille, joka tosin ehti kesken yliopistolakivalmistelun loppusuoran tulla tiensä päähän. No, toki on oltava sallittua muuttaa mielipiteitään äärivasemmalta USA-tyylisen markkinatalouden kannattajaksi.
pohjoiskorealainen linja
perjantai 17. huhtikuuta 2009
TAMPEREEN YLIOPISTON SURKEA VIRHE
Media kertoi juuri, että Tampereen yliopistolla meni sisu kaulaan. Olivat vuokranneet viereisiä salejaan kahden keskenään eriseuraisen järjestön tilaisuuksille. Ensin järjestölle, joka suhtautuu Venäjään hyvin kriittisesti, sitten toiselle ryhmälle, itseään venäläisystävällisinä pitäville natshi-henkisille. Jälkimmäisten tilaisuus oli tarkoitettu välittömäksi vastavedoksi ensin ehtineelle.
Yliopiston johto alkoi pelätä näiden kahden erihenkisen ryhmän välistä mellakointia ja peruutti molemmat tilaisuudet. Oikea ratkaisu olisi ollut peruuttaa jälkimmäinen tilaisuus. Onhan yleinen periaate - sekä lakiperiaate että muutenkin - että ensiksi tehty varaus on etusijalla, jos molempia ei voida haitatta toteuttaa.
Virheellään Tampereen yliopisto tuli myöntäneeksi sekä periaatteellisen että käytännöllisen veto-oikeuden eli kielto-oikeuden jokaiselle ryhmälle, joka ei pidä jostakin toisesta ryhmästä.
Esimerkki juuri sanotusta: jos vaikkapa Suomi-Venäjä-ystävyysseura haluaisi järjestää jonkin tilaisuuden paikassa A, niin joku hurmahenkinen "Vihaa Venäjää"-ryhmä voi estää sen ilmoittamalla järjestävänsä samaan aikaan ja samaan/viereiseen paikkaan oman propagandatilaisuuden. Näin se menee Tampereen yliopiston omaksumalla linjalla.
Tampereen yliopiston kannanotossa on lisäksi aistittavissa kaikuja jo menneeksi luullulta rähmälläänolon ja omaehtoisen itsesensuurin kaudelta. Tuskinpa yliopiston reaktio olisi ollut sama, jos ensimmäinen salin varaaja olisi ollut esim. "Ruotsin suomalaisten kielisorto lopetettava"-järjestö ja jälkimmäinen varaaja olisi ollut "Ruotsin ystävät - Sveriges vänner".
Mitähän Venäjän viralliset edustajat ajattelevat uuden fanikerhonsa toiminnasta? Lienevät huolissaan. Aiheuttaahan fanikerho mekkaloineen Venäjälle ja venäläisyydelle niin paljon bad will'iä suomalaisten enemmistön silmissä, että sen korjaaminen ei ole helppoa. Vanhan venäläisvastaisuutemme sammumisesta ei ole toivoa, niin kauan kuin tuollaiset poppoot heittävät uusia sytykkeitä hiipumassa olleeseen nuotioon.
Yliopiston johto alkoi pelätä näiden kahden erihenkisen ryhmän välistä mellakointia ja peruutti molemmat tilaisuudet. Oikea ratkaisu olisi ollut peruuttaa jälkimmäinen tilaisuus. Onhan yleinen periaate - sekä lakiperiaate että muutenkin - että ensiksi tehty varaus on etusijalla, jos molempia ei voida haitatta toteuttaa.
Virheellään Tampereen yliopisto tuli myöntäneeksi sekä periaatteellisen että käytännöllisen veto-oikeuden eli kielto-oikeuden jokaiselle ryhmälle, joka ei pidä jostakin toisesta ryhmästä.
Esimerkki juuri sanotusta: jos vaikkapa Suomi-Venäjä-ystävyysseura haluaisi järjestää jonkin tilaisuuden paikassa A, niin joku hurmahenkinen "Vihaa Venäjää"-ryhmä voi estää sen ilmoittamalla järjestävänsä samaan aikaan ja samaan/viereiseen paikkaan oman propagandatilaisuuden. Näin se menee Tampereen yliopiston omaksumalla linjalla.
Tampereen yliopiston kannanotossa on lisäksi aistittavissa kaikuja jo menneeksi luullulta rähmälläänolon ja omaehtoisen itsesensuurin kaudelta. Tuskinpa yliopiston reaktio olisi ollut sama, jos ensimmäinen salin varaaja olisi ollut esim. "Ruotsin suomalaisten kielisorto lopetettava"-järjestö ja jälkimmäinen varaaja olisi ollut "Ruotsin ystävät - Sveriges vänner".
Mitähän Venäjän viralliset edustajat ajattelevat uuden fanikerhonsa toiminnasta? Lienevät huolissaan. Aiheuttaahan fanikerho mekkaloineen Venäjälle ja venäläisyydelle niin paljon bad will'iä suomalaisten enemmistön silmissä, että sen korjaaminen ei ole helppoa. Vanhan venäläisvastaisuutemme sammumisesta ei ole toivoa, niin kauan kuin tuollaiset poppoot heittävät uusia sytykkeitä hiipumassa olleeseen nuotioon.
torstai 16. huhtikuuta 2009
GATES JA MEDVEDEV YLIOPISTOPUHUJINA
Tuleva Aalto-yliopisto aikoo aikanaan avata komeasti. Vihkiäisten pääpapiksi koetetaan värvätä maailman rikkain mies, Bill Gates. Siis jonkinlainen "Wavegate".
Aallon sanoma ja suunta on selvä: amerikkalainen big business on uuden yliopiston innoittaja. Huolimatta viimeaikaisista katastrofaalisen huonoista näytöistään. Lama meidän taloudessamme on jenkkilähtöinen, mutta pääpuhujaksi ei silti kelpaa maailman henkisesti rikkain mies, Dalai Lama.
Jo ennen Aalto-avajaisia ehättää Helsingin yliopistoon puhumaan naapuripresidentti Medvedev. Hän on viime aikoina Venäjällä pitänyt demokratian lippua pari piirua korkeammalla kuin Putin. Medvedev jopa antoi haastattelun "niskurilehdelle", mihin Putin ei ole suostunut.
Medvedev puhunee demokratiastakin sanotussa ensi maanantain tilaisuudessa Helsingin yliopiston juhlasalissa. Samassa juhlasalissa , jossa kuluvan huhtikuun 1. päivänä suuren konsistorin kokouksessa yliopiston hallinnon demokratia koki kovia. Tosin yliopiston johdon hallinnoima yliopistotiedotus vaikeni asiasta pohjoiskorealaiseen tapaan.
Sekä Aalto-yliopistoa että Helsingin yliopistoa vaivaa näinä aikoina liturginen YYA: Yritysystävällisyys-, Yhteistutkimus- ja Almunantosopimus.
Aallon sanoma ja suunta on selvä: amerikkalainen big business on uuden yliopiston innoittaja. Huolimatta viimeaikaisista katastrofaalisen huonoista näytöistään. Lama meidän taloudessamme on jenkkilähtöinen, mutta pääpuhujaksi ei silti kelpaa maailman henkisesti rikkain mies, Dalai Lama.
Jo ennen Aalto-avajaisia ehättää Helsingin yliopistoon puhumaan naapuripresidentti Medvedev. Hän on viime aikoina Venäjällä pitänyt demokratian lippua pari piirua korkeammalla kuin Putin. Medvedev jopa antoi haastattelun "niskurilehdelle", mihin Putin ei ole suostunut.
Medvedev puhunee demokratiastakin sanotussa ensi maanantain tilaisuudessa Helsingin yliopiston juhlasalissa. Samassa juhlasalissa , jossa kuluvan huhtikuun 1. päivänä suuren konsistorin kokouksessa yliopiston hallinnon demokratia koki kovia. Tosin yliopiston johdon hallinnoima yliopistotiedotus vaikeni asiasta pohjoiskorealaiseen tapaan.
Sekä Aalto-yliopistoa että Helsingin yliopistoa vaivaa näinä aikoina liturginen YYA: Yritysystävällisyys-, Yhteistutkimus- ja Almunantosopimus.
maanantai 13. huhtikuuta 2009
TELEVISIO - KANSANEDUSTAJIEN PIKALEIPOMO
Television verraton mahti uusien poliittisten tähtien pikasynnytyksissä ei ole uutinen. Vaikka olit eilen täysin tuntematon, olet huomenna kansanedustaja, jos sinulla on tänään positiivista jatkuvaa TV-julkisuutta, jossa sinun vahva puolesi tulee kaikille "TV:stä tutuksi".
Tämä vanha totuus on viime aikoinakin tullut monesti mieleen. Otetaanpa vaikka tohtori Kiminkinen, leppoisan rento ja (vähän liiankin?) puhelias lääkäri-kansanmies Suomen sydänmaaseudulta. Jos eduskuntavaalit olisivat huomenna, hän olisi varma kansanedustaja. Ja siitä puolueesta, jonka hän suvaitsisi valita häntä kosiskelevien lukuisten puolueiden joukosta.
Kiminkisen ongelma tosin on, että vaalit ovat vasta kahden vuoden päässä. Jos hänen TV-ohjelmansa loppuun yli vuoden ennen vaaleja, läpimeno ei enää ole varmaa. Ajatelkaapa curling-hurmassa eduskuntaan noussutta Uusipaavalniemeä: hänen TV-ajoituksensa oli 2007-eduskuntavaaleihin nähden täydellinen. Jos aikaväliä curling-hopean ja eduskuntavaalien välillä olisi ollut pari vuotta, hän ei istuisi jakarandatuolilla.
Toinen esimerkki: kosovolaislähtöinen nuori ja nätti (jopa blondi) Fatbarde Hetemaj, joka kerralla löi itsensä läpi äskettäisessä kolmen presidentin TV-keskustelussa. (Anteeksi, jos etunimi tuli näin alussa vielä väärin kirjoitetuksi!)
Tuo TV-keskustelu ja sitä seurannut muu julkisuus ovat luoneet hänelle "kiminkisen" tilanteen: jos eduskuntavaalit olisivat huomenna, läpimeno olisi varma. Siitäkin huolimatta, että nuori nainen oli presidenttikeskustelussa epäkohteliaan itsekeskeinen eli puhui paljon yli suomalaiselle sopivan määrän ... nuori Lenita?
Kiminkisen ja F.Hetemajn kunniaksi on sanottava, että kumpikaan ei ole ex-huippu-urheilija. Tuon ryhmän kansanedustajakelvottomuus on julkinen salaisuus, erinomaisena poikkeuksenaan Antti Kalliomäki.
Kiminkisen kunniaksi on lisäksi sanottava, että hän ei ole nuori eikä varsinaisesti kai nättikään. Saman uskaltanee sanoa viimeisimmästä TV-superjulkkiksesta eli kelpo Timo Soinista.
Soini on ainakin parissa äskettäisessä TV-ohjelmassa kerännyt niin kovat pisteet entisten monien politiikka-ansioittensa päälle, että eilinen TV-gallup (12.4.09) osoitti hänet kansan keskuudessa ylivoimaisesti tunnetuimmaksi EU-vaaliehdokkaaksi. Esim. kymmenkertainen tunnettuisuus Anneli Jäätteenmäkeen nähden. Hyvä, Timo!
TV-epäjulkkiksena nurisen tykönäni: tätäkö on oikea demokratia? Siis että TV toimii omien epädemokraattisten valintojensa mukaan kansanedustajien pikaleipomona. No, on tämä suomalainen TV-demokratia silti kymmenen kertaa parempi kuin USA:n, jossa voit suurella rahalla ostaa haluamasi määrän myönteistä TV-julkisuutta. Ja sata kertaa parempi kuin pohjoiskorealainen poliittisen julkisuuden järjestelmä ...
Tämä vanha totuus on viime aikoinakin tullut monesti mieleen. Otetaanpa vaikka tohtori Kiminkinen, leppoisan rento ja (vähän liiankin?) puhelias lääkäri-kansanmies Suomen sydänmaaseudulta. Jos eduskuntavaalit olisivat huomenna, hän olisi varma kansanedustaja. Ja siitä puolueesta, jonka hän suvaitsisi valita häntä kosiskelevien lukuisten puolueiden joukosta.
Kiminkisen ongelma tosin on, että vaalit ovat vasta kahden vuoden päässä. Jos hänen TV-ohjelmansa loppuun yli vuoden ennen vaaleja, läpimeno ei enää ole varmaa. Ajatelkaapa curling-hurmassa eduskuntaan noussutta Uusipaavalniemeä: hänen TV-ajoituksensa oli 2007-eduskuntavaaleihin nähden täydellinen. Jos aikaväliä curling-hopean ja eduskuntavaalien välillä olisi ollut pari vuotta, hän ei istuisi jakarandatuolilla.
Toinen esimerkki: kosovolaislähtöinen nuori ja nätti (jopa blondi) Fatbarde Hetemaj, joka kerralla löi itsensä läpi äskettäisessä kolmen presidentin TV-keskustelussa. (Anteeksi, jos etunimi tuli näin alussa vielä väärin kirjoitetuksi!)
Tuo TV-keskustelu ja sitä seurannut muu julkisuus ovat luoneet hänelle "kiminkisen" tilanteen: jos eduskuntavaalit olisivat huomenna, läpimeno olisi varma. Siitäkin huolimatta, että nuori nainen oli presidenttikeskustelussa epäkohteliaan itsekeskeinen eli puhui paljon yli suomalaiselle sopivan määrän ... nuori Lenita?
Kiminkisen ja F.Hetemajn kunniaksi on sanottava, että kumpikaan ei ole ex-huippu-urheilija. Tuon ryhmän kansanedustajakelvottomuus on julkinen salaisuus, erinomaisena poikkeuksenaan Antti Kalliomäki.
Kiminkisen kunniaksi on lisäksi sanottava, että hän ei ole nuori eikä varsinaisesti kai nättikään. Saman uskaltanee sanoa viimeisimmästä TV-superjulkkiksesta eli kelpo Timo Soinista.
Soini on ainakin parissa äskettäisessä TV-ohjelmassa kerännyt niin kovat pisteet entisten monien politiikka-ansioittensa päälle, että eilinen TV-gallup (12.4.09) osoitti hänet kansan keskuudessa ylivoimaisesti tunnetuimmaksi EU-vaaliehdokkaaksi. Esim. kymmenkertainen tunnettuisuus Anneli Jäätteenmäkeen nähden. Hyvä, Timo!
TV-epäjulkkiksena nurisen tykönäni: tätäkö on oikea demokratia? Siis että TV toimii omien epädemokraattisten valintojensa mukaan kansanedustajien pikaleipomona. No, on tämä suomalainen TV-demokratia silti kymmenen kertaa parempi kuin USA:n, jossa voit suurella rahalla ostaa haluamasi määrän myönteistä TV-julkisuutta. Ja sata kertaa parempi kuin pohjoiskorealainen poliittisen julkisuuden järjestelmä ...
maanantai 6. huhtikuuta 2009
EPÄLUOTTAMUSLAUSE WILHELMSSON-NIINILUODOLLE
Helsingin yliopiston johtokaksikko, rehtori Wilhelmsson ja kansleri Niiniluoto, ovat kärsineet murskaavan tappion yliopistolakiehdotusta koskeneessa professorikunnan nettiäänestyksessä. Äänestystulos on julkaistu tänään (7.4.09) klo 07.42.
Äänestysprosentti oli 40 %. Ei siis kovin korkea, mutta täsmälleen sitä luokkaa, jolla Suomen kansa tapaa demokraattisesti valita edustajansa europarlamenttiin - totean tämän mielenkiinnolla, koska olen itsekin europarlamenttiehdokas.
Demokratia on tätä. Nukkuvat 60 %:n "äänestäjät" saavat tyytyä demokraattisesti valppaiden valintoihin. Yliopiston johdon on syytä kunnioittaa tätä demokratian piirrettä: siis ei mitään selittelyjä siihen tapaan, että nukkuneet 60 % tai ainakin valtaosa heistä varmaan ovat olleet tyytyväisiä HY-johdon osoittamaan elastiseen sopeutumiseen opetusministeriön edessä.
Äänestyksen viiden osakysymyksen tulokset olivat seuraavat:
1) Laitosneuvoston on saatava valita laitosjohtaja: tätä kannatti 87 %.
2) Tiedekuntaneuvoston on saatava valita dekaani: kannatus 89 %.
3) Kollegion on saatava valita rehtori: tätä kannatti 86 %.
4) Hallituksen enemmistön on oltava yliopistolaisia: kannatus 88 %.
5) Virkasuhteet on säilytettävä: tätä kannatti 84 %.
Yliopiston johdon ajamat, ulkopuolisten enemmistövaltaa, työsuhteisiin alentamista ja rehtorin käskytysketjua kannattavat mielipiteet kärsivät siis professorikunnassa todellisen murskatappion.
Jo aikaisemmin HY-johdon näkemykset ovat kärsineet totaalisen tappion opiskelijajärjestöjen julkisissa kannanotoissa.
Kaksi murskatappiota. Keitä yliopiston johto siis enää edustaa, paitsi itseään? Keskiryhmiäkö, vain, ja jos edes?!
Demokratiassa tällaisten tappioiden jälkeen jää johdolle vain yksi johtopäätös: tehdä fagernäs-liliukset.
Äänestysprosentti oli 40 %. Ei siis kovin korkea, mutta täsmälleen sitä luokkaa, jolla Suomen kansa tapaa demokraattisesti valita edustajansa europarlamenttiin - totean tämän mielenkiinnolla, koska olen itsekin europarlamenttiehdokas.
Demokratia on tätä. Nukkuvat 60 %:n "äänestäjät" saavat tyytyä demokraattisesti valppaiden valintoihin. Yliopiston johdon on syytä kunnioittaa tätä demokratian piirrettä: siis ei mitään selittelyjä siihen tapaan, että nukkuneet 60 % tai ainakin valtaosa heistä varmaan ovat olleet tyytyväisiä HY-johdon osoittamaan elastiseen sopeutumiseen opetusministeriön edessä.
Äänestyksen viiden osakysymyksen tulokset olivat seuraavat:
1) Laitosneuvoston on saatava valita laitosjohtaja: tätä kannatti 87 %.
2) Tiedekuntaneuvoston on saatava valita dekaani: kannatus 89 %.
3) Kollegion on saatava valita rehtori: tätä kannatti 86 %.
4) Hallituksen enemmistön on oltava yliopistolaisia: kannatus 88 %.
5) Virkasuhteet on säilytettävä: tätä kannatti 84 %.
Yliopiston johdon ajamat, ulkopuolisten enemmistövaltaa, työsuhteisiin alentamista ja rehtorin käskytysketjua kannattavat mielipiteet kärsivät siis professorikunnassa todellisen murskatappion.
Jo aikaisemmin HY-johdon näkemykset ovat kärsineet totaalisen tappion opiskelijajärjestöjen julkisissa kannanotoissa.
Kaksi murskatappiota. Keitä yliopiston johto siis enää edustaa, paitsi itseään? Keskiryhmiäkö, vain, ja jos edes?!
Demokratiassa tällaisten tappioiden jälkeen jää johdolle vain yksi johtopäätös: tehdä fagernäs-liliukset.
maanantai 30. maaliskuuta 2009
BANTAMOI, MEDO, SADIK jne. - MIKÄ LISTA?
Seuraava nimilista ei ole se kuuluisa Tiitisen lista vieraan vallan agenteista. Minun listallani ovat seuraavat 11 nimeä.
1) Bantamoi, 2) Medo, 3) Hetemaj, 4) Eremenko, 5) Kuqi, 6) Hetemaj, 7) Petrescu, 8) Eremenko, 9) Sadik, 10) Otaru, 11) Dalla Valle.
Tältä voi parin kolmen vuoden sisällä näyttää Suomen jalkapallomaajoukkueen aloituskokoonpano. Nykyisestä aloitusryhmästämme eläköityy lähivuosina merkittävä osa. Alkaahan heistä monilla ikälukema jo nyt kolmosella. Nuorennusleikkaus on eittämättä edessä.
Nuorennusleikkauksessa tulevat nuoret ja nuorehkot maahanmuuttajataustaiset futistähtemme olemaan tärkeässä osassa. Yllä oleva nimilista antaa viitteitä. Pari listalaista lienee vielä vailla Suomen kansalaisuutta, mutta se järjestyy.
Maahanmuuttajat ja maahanmuttajataustaiset, täällä kasvaneet lapset ovat merkittävä voimavara Suomen urheilulle. Kuningas-jalkapallo etenkin on sellainen laji, jossa heidän roolinsa kasvaa kasvamistaan.
Maahanmuuttajia arvioidessamme ja arvostellessamme me suomalaiset olemme - kuten kaikki muutkin kansallisuudet - melko itsekkäitä. Haluamme hyviä maahanmuuttajia, emme elättejä. Emmekä sellaisia, jotka hyvin erilaisissa kulttuureissa kasvaneina pysyvästi vierastavat suomalaisia perusarvoja (kuten naisten ehdotonta tasa-arvoisuutta). Tämä on meiltä oikeutettua itsekkyyttä.
Jalkapallo on maailmanlaajuinen yhtenäiskulttuuri. Yksi suuri perhe. Toki vain melko harvoilla on urheilulliset edellytykset kotoutua sinne, mutta hyvä niinkin.
On vielä palattava alussa olevaan 11 nimen tulevaisuuslistaan. Vaihdetaan sieltä numero 10 pois ja otetaan mukaan sentään yksi kantaugrilainen: kymppipaita kuuluu hienoa futisstrategin uraansa yhä jatkavalle, yli 40-kymppiselle Jari Litmaselle ...
1) Bantamoi, 2) Medo, 3) Hetemaj, 4) Eremenko, 5) Kuqi, 6) Hetemaj, 7) Petrescu, 8) Eremenko, 9) Sadik, 10) Otaru, 11) Dalla Valle.
Tältä voi parin kolmen vuoden sisällä näyttää Suomen jalkapallomaajoukkueen aloituskokoonpano. Nykyisestä aloitusryhmästämme eläköityy lähivuosina merkittävä osa. Alkaahan heistä monilla ikälukema jo nyt kolmosella. Nuorennusleikkaus on eittämättä edessä.
Nuorennusleikkauksessa tulevat nuoret ja nuorehkot maahanmuuttajataustaiset futistähtemme olemaan tärkeässä osassa. Yllä oleva nimilista antaa viitteitä. Pari listalaista lienee vielä vailla Suomen kansalaisuutta, mutta se järjestyy.
Maahanmuuttajat ja maahanmuttajataustaiset, täällä kasvaneet lapset ovat merkittävä voimavara Suomen urheilulle. Kuningas-jalkapallo etenkin on sellainen laji, jossa heidän roolinsa kasvaa kasvamistaan.
Maahanmuuttajia arvioidessamme ja arvostellessamme me suomalaiset olemme - kuten kaikki muutkin kansallisuudet - melko itsekkäitä. Haluamme hyviä maahanmuuttajia, emme elättejä. Emmekä sellaisia, jotka hyvin erilaisissa kulttuureissa kasvaneina pysyvästi vierastavat suomalaisia perusarvoja (kuten naisten ehdotonta tasa-arvoisuutta). Tämä on meiltä oikeutettua itsekkyyttä.
Jalkapallo on maailmanlaajuinen yhtenäiskulttuuri. Yksi suuri perhe. Toki vain melko harvoilla on urheilulliset edellytykset kotoutua sinne, mutta hyvä niinkin.
On vielä palattava alussa olevaan 11 nimen tulevaisuuslistaan. Vaihdetaan sieltä numero 10 pois ja otetaan mukaan sentään yksi kantaugrilainen: kymppipaita kuuluu hienoa futisstrategin uraansa yhä jatkavalle, yli 40-kymppiselle Jari Litmaselle ...
torstai 26. maaliskuuta 2009
GULAGSTURMFJURER BJEKMAN - EI VOI OLLA TOTTA!
Propagandaministeri Goebbels neuvoi aikanaan näin: jos valehtelet kansalle, keksi niin totaalisen iso vale, että se menee mahdottomuuksiin, ja sitten toista totaalivalhetta kerta kerran jälkeen.
Goebbelsin virkaveli Ribbentrop kirjoitti nimensä 1939 paperiin, jota kaunistellen kutsutaan Ribbentrop-Molotov-sopimukseksi. Tosin joku Gulagsturmfjurer todennäköisesti väittää, ettei tuollaista sopimusta ole koskaan solmittu.
Todellisuudessahan tuon sopimuksen oikea nimi on Hitler-Stalin-sopimus. Sopimuksella nämä veriset diktaattorit pohjustivat aseellisia rosvoretkiään. Suomikin joutui rikollisen sopimuksen uhriksi, veljeskansamme virolaiset vielä meitäkin paljon pahemmin.
Suomalaisia hävettää näinä päivinä tavallista enemmän virolaisten edessä. Muutaman häirikön aiheuttama häly sai massamedian kautta kiusalliset mittasuhteet. Häpeäämme lisäsi Mauno Koiviston alamittainen esiintyminen.
Viime päivien hetkellisen häpeämme taustalla on syvätajunnassamme asuva kestohäpeä: meidän suomalaisten kestohäpeä siitä, että virallinen Suomi joutui niin monta vuosikymmentä tottelemaan Neuvostoliiton sanelemaa Baltian "historiankirjoitusta". Valheen kahle murtui onneksi jo kohta kaksi vuosikymmentä sitten.
Goebbelsin virkaveli Ribbentrop kirjoitti nimensä 1939 paperiin, jota kaunistellen kutsutaan Ribbentrop-Molotov-sopimukseksi. Tosin joku Gulagsturmfjurer todennäköisesti väittää, ettei tuollaista sopimusta ole koskaan solmittu.
Todellisuudessahan tuon sopimuksen oikea nimi on Hitler-Stalin-sopimus. Sopimuksella nämä veriset diktaattorit pohjustivat aseellisia rosvoretkiään. Suomikin joutui rikollisen sopimuksen uhriksi, veljeskansamme virolaiset vielä meitäkin paljon pahemmin.
Suomalaisia hävettää näinä päivinä tavallista enemmän virolaisten edessä. Muutaman häirikön aiheuttama häly sai massamedian kautta kiusalliset mittasuhteet. Häpeäämme lisäsi Mauno Koiviston alamittainen esiintyminen.
Viime päivien hetkellisen häpeämme taustalla on syvätajunnassamme asuva kestohäpeä: meidän suomalaisten kestohäpeä siitä, että virallinen Suomi joutui niin monta vuosikymmentä tottelemaan Neuvostoliiton sanelemaa Baltian "historiankirjoitusta". Valheen kahle murtui onneksi jo kohta kaksi vuosikymmentä sitten.
tiistai 24. maaliskuuta 2009
KEIHÄÄNHEITTÄJÄHUIPUN TARINA
Olipa kerran nykyisenä aikana huippuluokan keihäänheittäjä, Hero nimeltään. Hän oli Suomesta, keihäänheiton perinteisestä suurvallasta, jonka huippu-urheilijat olivat vuosikymmenien mittaan tuoneet maallemme monta keihäänheiton Nobel-palkintoa.
Hero oli vielä vuosi sitten ollut keihäänheitossa maailman absoluuttista huippua, joka viiden sitä edellisen vuoden aikana oli heittänyt maallemme monta arvokisamitalia. Heron keihäs oli lukuisia kertoja kaartanut 85-90 metrin lukemille, mihin pystyi maailmassa vain puolenkymmentä muuta huippunimeä.
Huippu-urheilijaksi Hero oli vasta "keski-ikäinen", ts. todennäköisesti hänellä olisi vielä edessään toiset viisi vuotta maailman huipulla, jos hän vain voisi säilyttää huipputason vaatimat kunnolliset harjoittelumahdollisuudet ja hyvät taloudelliset ym. tukiresurssit. Motivaatiota Herolla kyllä olisikin tähän täysin määrin riittänyt, sinänsä.
Mutta. Huippu-urheilijan olojen kehitys oli Suomessa viime aikoina alkanut näyttää enenevästi huolestuttavalta, jopa uhkaavalta. Tummia pilviä oli jo jonkin aikaa kertynyt huippu-urheilijan taivaalle etenkin Urheiluministeriön huippu-urheiluosastolta. Ja myös Heron oman urheiluseuran, maan suurimman ja parhaan seuran, Huippu-Yleisurheilijat (HY) r.y:n suunnasta.
Ensimmäinen huolestuttava merkki Heron urheiluseurassa oli ollut parin viime vuoden aikana kovasti kasvanut byrokraattinen paperisota ja kaikenkarvaisissa kokouksissa istuskelu. Ja lisäksi seura keksi luoda huippujensa hoidettavaksi vaivalloisen matkalaskujärjestelmän asioihin, jotka ennen hoiti yksi seuran fiksu toimistotyöntekijä. Herolta oli ennen mennyt matkajärjestelyihin ja -laskuihin muutama minuuttia per kilpailumatka; nyt niiden kanssa sai sährätä tuntitolkulla.
Mitään nähtävissä olevaa hyötyä huippu-urheilulle ei Hero tuosta kaikesta puuhastelusta voinut parhaalla tahdollakaan löytää. Päinvastoin, paperien pyöritys ynnä suunnittelu-, seuranta- jne. kokouksissa istuminen veivät melkoisesti parasta harjoitteluaikaa ja vähän väliä katkoivat suunnitelmallista huippukunnon rakentamista.
Toinen huolestuttava kehityspiirre oli valmennus- ja kilpailurahoituksen uusi järjestelmä. Huippu-urheilujoiltakin oli ruvettu vaatimaan oman erikoisvalmennusryhmän kokoamista ja aikaa vievää vetämistä, ehtona kunnolliselle rahoitukselle. Piti koota 3-5 lupaavasta nuoresta heittäjänalusta tiimi, ja Heron oli määrä parissa kolmessa vuodessa valmentaa näistä n. 6o-65 metriä heittävistä kavereista ainakin keihäänheiton "tohtoritutkinnoksi" vitsaillun rajan (75 metriä) ylittäviä tulevaisuuden toivoja.
Tuollaisen ryhmän kokoaminen ja valmennus vei tietysti aikaa Heron omalta huippuvalmentautumiselta, ehkä ei kohtuuttoman paljon, mutta aikansa kuitenkin. Toki se oli osin kiinnostavaakin, jos valmennusryhmään sattui todella lupaava tyyppi. Hommaa olisi voinut hyvinkin ajatella 5-8 vuoden kuluttua, huippu-urheiluvuosien ollessa lopuillaan. Tosin kyllähän huippukeihäänheitto oli yksilölaji, ei joukkuelaji.
Harmillista tällaisessa Heron omalle rahoitukselle välttämättömässä valmennustehtävässä oli sen vaatima suuri paperisota. Ryhmähankkeen aluksi piti kirjoitella Urheiluministeriölle pitkiä ryhmävalmennussunnitelmia aikatauluineen ja kustannusarvioineen. Ja sitten piti jatkossa raportoida sekä sählätä tiimin rahaliikenteen vaatiman tositteiston ja kirjanpidon kanssa.
Herolla, huippu-urheilijalla, ei tietenkään ollut minkäänlaista koulutusta ja yhtä vähän harrastuneisuuttakaan tuollaiseen kamreerityyppiseen paperi- ja tiliruljanssiin. Ja tietenkään saatavilla ei ollut konttoristia tms. apuhenkilöä, joka ammatti-ihmisenä olisi ruljanssin hoitanut ja vapauttanut Heron huippuharjoitteluun.
Kolmas Heroa harmittava, ministeriön ja seuran johdon hellimä hanke oli vuoden takainen keksintö ulkomaisten asiantuntijoiden rahtaamisesta Suomeen muutamaksi päiväksi arvioimaan huippuheittäjiemme keihäiden liitoa. Nämä liidonarviointipaneelit eivät keihäänheiton asiantuntemukseltaan Heroa suuresti vakuuttaneet. Olivat lisäksi useimmiten kielitaidottomia eli eivät pystyneet suomeksi tai ruotsiksikaan ottamaan selvää Suomen huippukeihäänheiton tilanteesta.
Liidonarvioinnin lisäksi ministeriö ja seura keksivät luoda liidonvarmistusjärjestelmäksi kutsumansa paperibyrokratiajärjestelmän kokousrumbineen. Kilttinä miehenä Hero yritti nähdä ja olikin näkevinään liidonarviointi- ja liidonvarmistusjärjestelmissä jotakin hyvääkin. Missään tapauksessa ne eivät kuitenkaan kustannus/hyöty-suhteeltaan vastanneet vaatimaansa melkoista työmäärää ja ajankulutusta, mikä kaikki oli pois Heron harjoittelumahdollisuuksista tulevia huippukisoja ajatellen.
Neljäs viime aikojen huono kehitystrendi oli hanke Heron seuran, HY:n organisaation muutoksiksi. Siellä oltiin nyt keskittämässä lähes kaikki päivittäistason toimeenpanovalta seuran puheenjohtajalle, siis myös keihäänheiton osalta, tulipa puheenjohtaja mistä urheilun lajiryhmästä tahansa. Vaikkapa ratsastuksesta tai uinnista, kaikella kunnioituksella.
Uudessa ylhäältä alas -käskytysjärjestelmässä seuran puheenjohtaja saisi jopa määrätä heittolajienkin lajiryhmälle mieleisensä johtajan, riippumatta keihään-, kiekon- ja moukarinheittäjien ja kuulantyöntäjien mielipiteistä. Todennäköisesti saataisiin siis jees-miehiä/naisia. Ja monesti kai sellaisia, joiden oma huippu-urheilu-ura oli ehtoopuolellaan, jos kerran heiltä aikaa ja harrastusta alati kasvavaan hallinnointibyrokratiaan riitti.
Viides Heromme huolenaihe liittyi sekin seuran (HY) organisaatiouudistukseen. Urheiluministeriö vaati, että enemmistövalta seuran hallituksessa oli annettava seuraan kuulumattomille ulkopuolisille. Ministeriön huippu-urheiluosasto katsoi, että ulkopuolinen enemmistö osaisi hoitaa seuran asiat paremmin kuin omat seura-aktiivit ja seuran huippu-urheilijat.
Ministeriön mielestä ulkopuoliset toisivat huippuseuran toimintaan uusia dynaamisia näkökulmia ja raikkaita uudistusajatuksia, urheiluväen omien kapeiden perspektiivien ja paikoilleen jämähtäneiden ajatusten tilalle. Tiettävästi ministeriön erityisenä taka-ajatuksena oli saada seuran hallitukseen väkeä etenkin taide-elämästä. Siis joka tapauksessa sektorilta, joka oli riittävän vieras huippu-urheilun arkitodellisuudelle.
Heroa tämä harmitti tavattomasti: "Miksi hitossa ulkopuolinen määräysvalta ja jopa niinkin erilaiselta elämänalueelta kuin taide-elämästä, ulkopuolisia joilla eivät voinut olla syvällistä tietoa ja näkemystä huippu-urheilun olosuhteista ja vaatimuksista?!" Tokihan Hero myönsi, että tiettyä valmennuksellista uutta virtaa voitaisiin ehkä saada Jouko Turkan ja Jorma Uotisen kaltaisista valmentaja-guruista. Ja entäs Trainers Housen Sarasvuo? Tosin Sarasvuolla näytti olevan kovin kapeat hartiat ...
Kuudes ja viimeinen pisara Herolle oli aivan äskettäinen mutta varman tuntuinen tieto siitä, että Urheiluministeriön vaatimuksesta seuran puheenjohtaja tulisi uudessa käskytysjärjestelmässä määräämään huippu-urheilijoille tarkat työajat ja ajankäytön yksityiskohtaisen ylöskirjaamisen seurantajärjestelmineen.
Sellainen kellokallemeininki oli Heron mielestä jo kiusantekoa, tahallista huippu-urheilijan nykyään jo ennestäänkin vähentyneen harjoitteluajan pätkimistä. Samalla se osoittaisi ministeriön ja seurajohdon suurta epäluottamusta huippuja kohtaan. Eivät näköjään hallintobyrokraatit halunneet uskoa tai olla tietävinään, että lähes 100 % huippu-urheiljoista mielellään ja vapaaehtoisesti - jopa intohimoisesti - halusi käyttää maksimaalisesti aikaansa huipulle pyrkimiseen ja siellä pysymiseen, kaikkine sen vaatimine intensiivisine ylityöponnisteluineen.
Hero kadehti tässä monien Suomen huippukeihäreiden pahimpien kilpailijamaiden systeemejä. Siellä kannustettiin huippuja aidosti, luotiin todellisia menestymisedellytyksiä eikä ehdoin tahdoin rakenneltu kaikenlaisia byrokraattisia ja mentaalisia esteitä oman maan huipuille.
Kaikkea tätä miettiessään Heron oli pakko ihmetellä, mikä oikein vaivasi Urheiluministeriön huippu-urheiluosaston johtoa ja sen myötäjuoksijoita. Täydellisestä tietämättömyydestä ei voinut olla kysymys, ehkä täydellisestä ymmärtämättömyydestä. Hetken Hero epäili kateuttakin - Urheiluministeriön johdossa ei ollut montakaan yli 80 metriä heittänyttä - mutta kilttinä miehenä Hero karkoitti sellaiset ilkeät ajatukset mielestään.
Kaikki tämä harmitti Heroamme niin, että hän kääntyi tuttavan oikeustiedetohtorin puoleen ja kysyi, eikö edes lakituvan avulla voitaisi näitä jo syntyneitä ja uhkaamassa olevia epäkohtia purkaa tai estää, kunniakkaan huippu-urheilumme pelastamiseksi.
Heron pettymykseksi lakimies totesi, että mitään ei ole tehtävissä lakituvassa. Heron tuomitsemat "kehitys"-ilmiöt perustuivat nimittäin kahteen rautaiseen lakiin, jotka jo pitkään olivat hallinneet Urheiluministeriön huippu-urheiluosaston ja seurajohdon ajamia muutoksia: Parkinsonin laki ja Murphyn laki.
Masentuneena Hero päätti pistää kilpailukeihäänsä ja -piikkarinsa naftaliiniin. Ja tyytyä tästä lähtien noihin vähemmän inspiroiviin valmennus-, kokousistuskelu-, hakemustehtailu-, raportointi-, kamreeri-, toimistoapulais- ja liidonvarmistustehtäviin. Työaikakirjanpitoineen.
Toki Heromme jatkossakin joskus harvoin, kaikkiin sekundaaritoimintoihin uppoavan ajan salliessa, tarttuu salaa keihääseen ja yrittää lähes kylmiltään. Lentäähän se vielä vanhasta muistista 75 metriä. Urheiljaeläkkeelle pääsyä odottaen hän kateellisena seuraa, kuinka hänen kesken katkenneen huippukautensa aikaiset ulkomaiset kilpakumppanit ja ikätoverit vielä vuosia kilpailevat ja heittävät edelleen yli 85 metriä.
Sen pituinen se.
Hero oli vielä vuosi sitten ollut keihäänheitossa maailman absoluuttista huippua, joka viiden sitä edellisen vuoden aikana oli heittänyt maallemme monta arvokisamitalia. Heron keihäs oli lukuisia kertoja kaartanut 85-90 metrin lukemille, mihin pystyi maailmassa vain puolenkymmentä muuta huippunimeä.
Huippu-urheilijaksi Hero oli vasta "keski-ikäinen", ts. todennäköisesti hänellä olisi vielä edessään toiset viisi vuotta maailman huipulla, jos hän vain voisi säilyttää huipputason vaatimat kunnolliset harjoittelumahdollisuudet ja hyvät taloudelliset ym. tukiresurssit. Motivaatiota Herolla kyllä olisikin tähän täysin määrin riittänyt, sinänsä.
Mutta. Huippu-urheilijan olojen kehitys oli Suomessa viime aikoina alkanut näyttää enenevästi huolestuttavalta, jopa uhkaavalta. Tummia pilviä oli jo jonkin aikaa kertynyt huippu-urheilijan taivaalle etenkin Urheiluministeriön huippu-urheiluosastolta. Ja myös Heron oman urheiluseuran, maan suurimman ja parhaan seuran, Huippu-Yleisurheilijat (HY) r.y:n suunnasta.
Ensimmäinen huolestuttava merkki Heron urheiluseurassa oli ollut parin viime vuoden aikana kovasti kasvanut byrokraattinen paperisota ja kaikenkarvaisissa kokouksissa istuskelu. Ja lisäksi seura keksi luoda huippujensa hoidettavaksi vaivalloisen matkalaskujärjestelmän asioihin, jotka ennen hoiti yksi seuran fiksu toimistotyöntekijä. Herolta oli ennen mennyt matkajärjestelyihin ja -laskuihin muutama minuuttia per kilpailumatka; nyt niiden kanssa sai sährätä tuntitolkulla.
Mitään nähtävissä olevaa hyötyä huippu-urheilulle ei Hero tuosta kaikesta puuhastelusta voinut parhaalla tahdollakaan löytää. Päinvastoin, paperien pyöritys ynnä suunnittelu-, seuranta- jne. kokouksissa istuminen veivät melkoisesti parasta harjoitteluaikaa ja vähän väliä katkoivat suunnitelmallista huippukunnon rakentamista.
Toinen huolestuttava kehityspiirre oli valmennus- ja kilpailurahoituksen uusi järjestelmä. Huippu-urheilujoiltakin oli ruvettu vaatimaan oman erikoisvalmennusryhmän kokoamista ja aikaa vievää vetämistä, ehtona kunnolliselle rahoitukselle. Piti koota 3-5 lupaavasta nuoresta heittäjänalusta tiimi, ja Heron oli määrä parissa kolmessa vuodessa valmentaa näistä n. 6o-65 metriä heittävistä kavereista ainakin keihäänheiton "tohtoritutkinnoksi" vitsaillun rajan (75 metriä) ylittäviä tulevaisuuden toivoja.
Tuollaisen ryhmän kokoaminen ja valmennus vei tietysti aikaa Heron omalta huippuvalmentautumiselta, ehkä ei kohtuuttoman paljon, mutta aikansa kuitenkin. Toki se oli osin kiinnostavaakin, jos valmennusryhmään sattui todella lupaava tyyppi. Hommaa olisi voinut hyvinkin ajatella 5-8 vuoden kuluttua, huippu-urheiluvuosien ollessa lopuillaan. Tosin kyllähän huippukeihäänheitto oli yksilölaji, ei joukkuelaji.
Harmillista tällaisessa Heron omalle rahoitukselle välttämättömässä valmennustehtävässä oli sen vaatima suuri paperisota. Ryhmähankkeen aluksi piti kirjoitella Urheiluministeriölle pitkiä ryhmävalmennussunnitelmia aikatauluineen ja kustannusarvioineen. Ja sitten piti jatkossa raportoida sekä sählätä tiimin rahaliikenteen vaatiman tositteiston ja kirjanpidon kanssa.
Herolla, huippu-urheilijalla, ei tietenkään ollut minkäänlaista koulutusta ja yhtä vähän harrastuneisuuttakaan tuollaiseen kamreerityyppiseen paperi- ja tiliruljanssiin. Ja tietenkään saatavilla ei ollut konttoristia tms. apuhenkilöä, joka ammatti-ihmisenä olisi ruljanssin hoitanut ja vapauttanut Heron huippuharjoitteluun.
Kolmas Heroa harmittava, ministeriön ja seuran johdon hellimä hanke oli vuoden takainen keksintö ulkomaisten asiantuntijoiden rahtaamisesta Suomeen muutamaksi päiväksi arvioimaan huippuheittäjiemme keihäiden liitoa. Nämä liidonarviointipaneelit eivät keihäänheiton asiantuntemukseltaan Heroa suuresti vakuuttaneet. Olivat lisäksi useimmiten kielitaidottomia eli eivät pystyneet suomeksi tai ruotsiksikaan ottamaan selvää Suomen huippukeihäänheiton tilanteesta.
Liidonarvioinnin lisäksi ministeriö ja seura keksivät luoda liidonvarmistusjärjestelmäksi kutsumansa paperibyrokratiajärjestelmän kokousrumbineen. Kilttinä miehenä Hero yritti nähdä ja olikin näkevinään liidonarviointi- ja liidonvarmistusjärjestelmissä jotakin hyvääkin. Missään tapauksessa ne eivät kuitenkaan kustannus/hyöty-suhteeltaan vastanneet vaatimaansa melkoista työmäärää ja ajankulutusta, mikä kaikki oli pois Heron harjoittelumahdollisuuksista tulevia huippukisoja ajatellen.
Neljäs viime aikojen huono kehitystrendi oli hanke Heron seuran, HY:n organisaation muutoksiksi. Siellä oltiin nyt keskittämässä lähes kaikki päivittäistason toimeenpanovalta seuran puheenjohtajalle, siis myös keihäänheiton osalta, tulipa puheenjohtaja mistä urheilun lajiryhmästä tahansa. Vaikkapa ratsastuksesta tai uinnista, kaikella kunnioituksella.
Uudessa ylhäältä alas -käskytysjärjestelmässä seuran puheenjohtaja saisi jopa määrätä heittolajienkin lajiryhmälle mieleisensä johtajan, riippumatta keihään-, kiekon- ja moukarinheittäjien ja kuulantyöntäjien mielipiteistä. Todennäköisesti saataisiin siis jees-miehiä/naisia. Ja monesti kai sellaisia, joiden oma huippu-urheilu-ura oli ehtoopuolellaan, jos kerran heiltä aikaa ja harrastusta alati kasvavaan hallinnointibyrokratiaan riitti.
Viides Heromme huolenaihe liittyi sekin seuran (HY) organisaatiouudistukseen. Urheiluministeriö vaati, että enemmistövalta seuran hallituksessa oli annettava seuraan kuulumattomille ulkopuolisille. Ministeriön huippu-urheiluosasto katsoi, että ulkopuolinen enemmistö osaisi hoitaa seuran asiat paremmin kuin omat seura-aktiivit ja seuran huippu-urheilijat.
Ministeriön mielestä ulkopuoliset toisivat huippuseuran toimintaan uusia dynaamisia näkökulmia ja raikkaita uudistusajatuksia, urheiluväen omien kapeiden perspektiivien ja paikoilleen jämähtäneiden ajatusten tilalle. Tiettävästi ministeriön erityisenä taka-ajatuksena oli saada seuran hallitukseen väkeä etenkin taide-elämästä. Siis joka tapauksessa sektorilta, joka oli riittävän vieras huippu-urheilun arkitodellisuudelle.
Heroa tämä harmitti tavattomasti: "Miksi hitossa ulkopuolinen määräysvalta ja jopa niinkin erilaiselta elämänalueelta kuin taide-elämästä, ulkopuolisia joilla eivät voinut olla syvällistä tietoa ja näkemystä huippu-urheilun olosuhteista ja vaatimuksista?!" Tokihan Hero myönsi, että tiettyä valmennuksellista uutta virtaa voitaisiin ehkä saada Jouko Turkan ja Jorma Uotisen kaltaisista valmentaja-guruista. Ja entäs Trainers Housen Sarasvuo? Tosin Sarasvuolla näytti olevan kovin kapeat hartiat ...
Kuudes ja viimeinen pisara Herolle oli aivan äskettäinen mutta varman tuntuinen tieto siitä, että Urheiluministeriön vaatimuksesta seuran puheenjohtaja tulisi uudessa käskytysjärjestelmässä määräämään huippu-urheilijoille tarkat työajat ja ajankäytön yksityiskohtaisen ylöskirjaamisen seurantajärjestelmineen.
Sellainen kellokallemeininki oli Heron mielestä jo kiusantekoa, tahallista huippu-urheilijan nykyään jo ennestäänkin vähentyneen harjoitteluajan pätkimistä. Samalla se osoittaisi ministeriön ja seurajohdon suurta epäluottamusta huippuja kohtaan. Eivät näköjään hallintobyrokraatit halunneet uskoa tai olla tietävinään, että lähes 100 % huippu-urheiljoista mielellään ja vapaaehtoisesti - jopa intohimoisesti - halusi käyttää maksimaalisesti aikaansa huipulle pyrkimiseen ja siellä pysymiseen, kaikkine sen vaatimine intensiivisine ylityöponnisteluineen.
Hero kadehti tässä monien Suomen huippukeihäreiden pahimpien kilpailijamaiden systeemejä. Siellä kannustettiin huippuja aidosti, luotiin todellisia menestymisedellytyksiä eikä ehdoin tahdoin rakenneltu kaikenlaisia byrokraattisia ja mentaalisia esteitä oman maan huipuille.
Kaikkea tätä miettiessään Heron oli pakko ihmetellä, mikä oikein vaivasi Urheiluministeriön huippu-urheiluosaston johtoa ja sen myötäjuoksijoita. Täydellisestä tietämättömyydestä ei voinut olla kysymys, ehkä täydellisestä ymmärtämättömyydestä. Hetken Hero epäili kateuttakin - Urheiluministeriön johdossa ei ollut montakaan yli 80 metriä heittänyttä - mutta kilttinä miehenä Hero karkoitti sellaiset ilkeät ajatukset mielestään.
Kaikki tämä harmitti Heroamme niin, että hän kääntyi tuttavan oikeustiedetohtorin puoleen ja kysyi, eikö edes lakituvan avulla voitaisi näitä jo syntyneitä ja uhkaamassa olevia epäkohtia purkaa tai estää, kunniakkaan huippu-urheilumme pelastamiseksi.
Heron pettymykseksi lakimies totesi, että mitään ei ole tehtävissä lakituvassa. Heron tuomitsemat "kehitys"-ilmiöt perustuivat nimittäin kahteen rautaiseen lakiin, jotka jo pitkään olivat hallinneet Urheiluministeriön huippu-urheiluosaston ja seurajohdon ajamia muutoksia: Parkinsonin laki ja Murphyn laki.
Masentuneena Hero päätti pistää kilpailukeihäänsä ja -piikkarinsa naftaliiniin. Ja tyytyä tästä lähtien noihin vähemmän inspiroiviin valmennus-, kokousistuskelu-, hakemustehtailu-, raportointi-, kamreeri-, toimistoapulais- ja liidonvarmistustehtäviin. Työaikakirjanpitoineen.
Toki Heromme jatkossakin joskus harvoin, kaikkiin sekundaaritoimintoihin uppoavan ajan salliessa, tarttuu salaa keihääseen ja yrittää lähes kylmiltään. Lentäähän se vielä vanhasta muistista 75 metriä. Urheiljaeläkkeelle pääsyä odottaen hän kateellisena seuraa, kuinka hänen kesken katkenneen huippukautensa aikaiset ulkomaiset kilpakumppanit ja ikätoverit vielä vuosia kilpailevat ja heittävät edelleen yli 85 metriä.
Sen pituinen se.
maanantai 23. maaliskuuta 2009
SUOMEN JUUTALAISET JA TATAARIT MAAHANMUUTTAJINA
Facebookin monenkirjavat ja surkuteltavat viharyhmät ovat taas ajankohtaisia, kiitos Helsingin Sanomien ison jutun (23.3.09, sivut A3 ja B1). Lehden sivuille poimituissa kuvanäytteissä uhataan toisaalla juutalaisia ydinpommituholla ja toisaalla herjataan islamia.
Ajankohtainen on myös maahanmuuttokeskustelu. Tämä kesto-ajankohtainen teema sai viime viikolla lisävauhtia kolmen presidentin TV-keskustelusta, jossa Ahtisaaren ja Halosen linjojen eroavuus noteerattiin.
Linkitän tässä nämä kaksi päivänkohtaista aihetta yhteen eräästä suomalais-kansallisesta näkökulmasta: meidän ne kaksi jo vakiintunutta etnistä ja uskonnollista vähemmistöämme, joilla ensimmäinen vuosisata Suomessa on täyttynyt. Tarkoitan juutalaisiamme ja islaminuskoisia tataarejamme.
Nämä kansanryhmämme ovat pieniä. Juutalaisia lienee parisen tuhatta, tataareja hieman alle tuhat. Varsinaisista maahanmuuttajista ei enää tietenkään ole kyse. Onhan suuri enemmistö kummassakin ryhmässä tieskö jo kuinka monennen polven kansalaisiamme; vain hyvin pieni osa on ensimmäisen polven tulokkaita.
Molemmat ryhmät ovat positiivisia ja rohkaisevia esimerkkejä. Juutalaiset ja tataarit ovat olleet ja ovat lainkuulisia, yritteliäitä kansalaisia, omillaan toimeen tulevia veronmaksajia. Väestöpohjaan suhteutettuna ryhmät ovat tuottaneet Suomelle paljon mainioita yksilöitä. Ja vähemmän harmia poliisille ja oikeuslaitokselle kuin mitä väestöpohjaan suhteuttaen olisi ollut "tilastonormaalia".
Tämän päivän uudet suomalaisista poikkeavat etnis-uskonnolliset maahanmuuttajayhteisöt toimisivat viisaasti, jos heidän mielipidejohtajansa tekisivät opintomatkan juutalaistemme ja islaminuskoisten tataariemme luokse. Kuullakseen kokemuksia ja neuvoja saadakseen.
Opintomatkalaiset oppisivat oivaltamaan, miten tärkeää on osata elää "maassa maan tavalla" ja kunnioittaa vastaanottajamaan perinteisiä arvoja, tapoja ja lakeja. Tällainen kunnioitus ei suinkaan edellytä, että maahanmuuttajat luopuisivat niistä omista arvoistaan ja tavoistaan, jotka eivät ole ristiriidassa Suomen arvojen, tapojen ja lakien kanssa. Ja käänteisesti: juutalaistemme ja tataariemme takia ei suomalaisen kantaväestön ole tarvinnut luopua suvivirrestä koulujen päättäjäisissä.
Uudet etnis-uskonnolliset maahanmuuttajaryhmämme eivät nekään tiettävästi ole vaatineet kantaväestöä luopumaan suvivirrestä. Tai ryhtymään muihinkaan vastaavanlaisiin suomalaisuuden typistämisiin pienten uusien vähemmistöjen miellyttämiseksi. Ongelma onkin toisaalla.
Ongelma ovat ne supisuomalaiset, jotka yliampuvassa miellyttämisen halussaan ovat oma-alotteisesti olleet hyllyttämässä suvivirttä ja puuhamassa muita vastaavanlaisia hössötyksiä suomalaisuuden typistämiseksi.
Nämä supisuomalaiset tekevät puuhastelullaan pahan karhunpalveluksen uusille maahanmuuttajille. Moni suomalainen nimittäin erehtyy luulemaan, että vika on maahanmuttajissa, vaikka he eivät ole noita hössötyksiä vaatineet. Tämä virheluulo synnyttää helposti kaunaa maahanmuuttajia kohtaan.
Facebookiin ei silti ole riittävää syytä perustaa uutta viharyhmää sanotunlaisia, maahanmuuttajillemme haitallisia supisuomalaisia hössöttäjiä vastaan.
Ajankohtainen on myös maahanmuuttokeskustelu. Tämä kesto-ajankohtainen teema sai viime viikolla lisävauhtia kolmen presidentin TV-keskustelusta, jossa Ahtisaaren ja Halosen linjojen eroavuus noteerattiin.
Linkitän tässä nämä kaksi päivänkohtaista aihetta yhteen eräästä suomalais-kansallisesta näkökulmasta: meidän ne kaksi jo vakiintunutta etnistä ja uskonnollista vähemmistöämme, joilla ensimmäinen vuosisata Suomessa on täyttynyt. Tarkoitan juutalaisiamme ja islaminuskoisia tataarejamme.
Nämä kansanryhmämme ovat pieniä. Juutalaisia lienee parisen tuhatta, tataareja hieman alle tuhat. Varsinaisista maahanmuuttajista ei enää tietenkään ole kyse. Onhan suuri enemmistö kummassakin ryhmässä tieskö jo kuinka monennen polven kansalaisiamme; vain hyvin pieni osa on ensimmäisen polven tulokkaita.
Molemmat ryhmät ovat positiivisia ja rohkaisevia esimerkkejä. Juutalaiset ja tataarit ovat olleet ja ovat lainkuulisia, yritteliäitä kansalaisia, omillaan toimeen tulevia veronmaksajia. Väestöpohjaan suhteutettuna ryhmät ovat tuottaneet Suomelle paljon mainioita yksilöitä. Ja vähemmän harmia poliisille ja oikeuslaitokselle kuin mitä väestöpohjaan suhteuttaen olisi ollut "tilastonormaalia".
Tämän päivän uudet suomalaisista poikkeavat etnis-uskonnolliset maahanmuuttajayhteisöt toimisivat viisaasti, jos heidän mielipidejohtajansa tekisivät opintomatkan juutalaistemme ja islaminuskoisten tataariemme luokse. Kuullakseen kokemuksia ja neuvoja saadakseen.
Opintomatkalaiset oppisivat oivaltamaan, miten tärkeää on osata elää "maassa maan tavalla" ja kunnioittaa vastaanottajamaan perinteisiä arvoja, tapoja ja lakeja. Tällainen kunnioitus ei suinkaan edellytä, että maahanmuuttajat luopuisivat niistä omista arvoistaan ja tavoistaan, jotka eivät ole ristiriidassa Suomen arvojen, tapojen ja lakien kanssa. Ja käänteisesti: juutalaistemme ja tataariemme takia ei suomalaisen kantaväestön ole tarvinnut luopua suvivirrestä koulujen päättäjäisissä.
Uudet etnis-uskonnolliset maahanmuuttajaryhmämme eivät nekään tiettävästi ole vaatineet kantaväestöä luopumaan suvivirrestä. Tai ryhtymään muihinkaan vastaavanlaisiin suomalaisuuden typistämisiin pienten uusien vähemmistöjen miellyttämiseksi. Ongelma onkin toisaalla.
Ongelma ovat ne supisuomalaiset, jotka yliampuvassa miellyttämisen halussaan ovat oma-alotteisesti olleet hyllyttämässä suvivirttä ja puuhamassa muita vastaavanlaisia hössötyksiä suomalaisuuden typistämiseksi.
Nämä supisuomalaiset tekevät puuhastelullaan pahan karhunpalveluksen uusille maahanmuuttajille. Moni suomalainen nimittäin erehtyy luulemaan, että vika on maahanmuttajissa, vaikka he eivät ole noita hössötyksiä vaatineet. Tämä virheluulo synnyttää helposti kaunaa maahanmuuttajia kohtaan.
Facebookiin ei silti ole riittävää syytä perustaa uutta viharyhmää sanotunlaisia, maahanmuuttajillemme haitallisia supisuomalaisia hössöttäjiä vastaan.
torstai 19. maaliskuuta 2009
KOLMANNEKSI PAHINTA,MITÄ YLIOPISTOILLE ON TAPAHTUNUT
Kolmanneksi pahinta, mitä yliopistoillemme ja tieteellemme on tapahtunut, on hallituksen esitys yliopistolaiksi.
Toiseksi pahinta, mitä yliopistoillemme ja tieteellemme on tapahtunut, on silloisen ainoan yliopistomme tuhoutuminen Turun palossa 4.9.1827.
Yliopisto toipui Turun palosta, toki hitaasti mutta kumminkin. Toivoa on yhä myös yliopistolakiehdotuksen suhteen - siispä toivotalkoisiin yliopistojen pelastamiseksi!
Toivomme on sivistysvaliokunnassa. Koko lakiesitys ei tietenkään siellä raukea tai mene aikalisälle. Sensijaan saatetaan saada jokunen yksittäismuutos, ehkä jossakin tärkeässäkin kohdassa. Tosin hallituspuolueiden kansanedustajat useimmiten pitäytyvät tiukasti (enemmistö)hallituksensa esityksiin, muttei suinkaan aina. Vasta joku viikko sitten Thorsin ulkomaalaislakiehdotus perattiin valiokunnassa uuteen uskoon (ja niin olikin hyvä).
Olin eilen "Vanhalla" kuuntelemassa, kun opiskelijoiden kollektiivi tenttasi paneelissa sivistysvaliokuntaa (paikalla aluksi 8, enimmän aikaa 6 jäsentä). Opiskelijajärjestöjen yhteinen 10 kohdan muutoslista oli erinomainen. Oppositio ja vihreäkin edustaja näyttivät punaista valoa hallituksen esityksen monille kohdille. Toivottavasti Rkp:kin maksaa Thorsin kohtelusta "potut pottuina" Virkkuselle.
Paneelissa sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Vahasalo (kok.) argumentoi, että ei se ulkopuolisten enemmistövalta yliopistohallituksessa voi olla niin paha asia, kun kerran yliopistoväki itse kollegionsa kautta valitsee nuo ulkopuoliset.
Kysytäänpä Vahasalolta: miten olisi, jos kokoomuksen puoluehallituksen vastaava enemmistö olisi valittava kokoomuksen ulkopuolisista, siis jäsenkirjattomista? Ei kai se haittaisi kokoomusta, jos kokoomuksen puoluevaltuusto saa valita kaikki nuo ulkopuoliset? Eihän haittaisi? Saisi puoluehallituskin ulkopuolista asiantuntemusta, ideatykkejä, virtaa ja laajempaa näkemystä.
Ai niin, vielä lopuksi. Mikä sitten on se kaikkein pahin asia yliopistoillemme ja tieteellemme? Se olisi yliopistolakiehdotuksen hyväksyminen sellaisenaan.
Toiseksi pahinta, mitä yliopistoillemme ja tieteellemme on tapahtunut, on silloisen ainoan yliopistomme tuhoutuminen Turun palossa 4.9.1827.
Yliopisto toipui Turun palosta, toki hitaasti mutta kumminkin. Toivoa on yhä myös yliopistolakiehdotuksen suhteen - siispä toivotalkoisiin yliopistojen pelastamiseksi!
Toivomme on sivistysvaliokunnassa. Koko lakiesitys ei tietenkään siellä raukea tai mene aikalisälle. Sensijaan saatetaan saada jokunen yksittäismuutos, ehkä jossakin tärkeässäkin kohdassa. Tosin hallituspuolueiden kansanedustajat useimmiten pitäytyvät tiukasti (enemmistö)hallituksensa esityksiin, muttei suinkaan aina. Vasta joku viikko sitten Thorsin ulkomaalaislakiehdotus perattiin valiokunnassa uuteen uskoon (ja niin olikin hyvä).
Olin eilen "Vanhalla" kuuntelemassa, kun opiskelijoiden kollektiivi tenttasi paneelissa sivistysvaliokuntaa (paikalla aluksi 8, enimmän aikaa 6 jäsentä). Opiskelijajärjestöjen yhteinen 10 kohdan muutoslista oli erinomainen. Oppositio ja vihreäkin edustaja näyttivät punaista valoa hallituksen esityksen monille kohdille. Toivottavasti Rkp:kin maksaa Thorsin kohtelusta "potut pottuina" Virkkuselle.
Paneelissa sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Vahasalo (kok.) argumentoi, että ei se ulkopuolisten enemmistövalta yliopistohallituksessa voi olla niin paha asia, kun kerran yliopistoväki itse kollegionsa kautta valitsee nuo ulkopuoliset.
Kysytäänpä Vahasalolta: miten olisi, jos kokoomuksen puoluehallituksen vastaava enemmistö olisi valittava kokoomuksen ulkopuolisista, siis jäsenkirjattomista? Ei kai se haittaisi kokoomusta, jos kokoomuksen puoluevaltuusto saa valita kaikki nuo ulkopuoliset? Eihän haittaisi? Saisi puoluehallituskin ulkopuolista asiantuntemusta, ideatykkejä, virtaa ja laajempaa näkemystä.
Ai niin, vielä lopuksi. Mikä sitten on se kaikkein pahin asia yliopistoillemme ja tieteellemme? Se olisi yliopistolakiehdotuksen hyväksyminen sellaisenaan.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
KATAISEN "FANTASTINEN" KATASTROFI
Joka Obamaan kurkoittaa, se Kataiseen kapsahtaa!
Näin kävi Jyrki Kataiselle hänen televisioidussa esityksessään omalle puolueväelleen lauantaina 14.3. Hämeenlinnassa. Näittekö ne tuosta limbosta lauantaina (14.3) esitetyt TV-välähdykset?! Tai vilkaiskaapa Hesaria tänään (17.3, sivu A5), kun Hesari vielä jälkikäteen naurattaa meitä parhailla kuvavälähdyksillä ja tekstisitaateilla tästä Kataisen kataIstrofista.
Mainitut TV-katkelmat saivat katsojan olon samalla kertaa kiusaantuneeksi ja huvittuneeksi. Kataisen yritys jäljitellä jenkkiläistä poliittisten kokousten hurmoshenkitouhua oli niin päälleliimatun keinotekoista, että hirvitti/huvitti. Sellainen ei kerta kaikkiaan istu suomalaisen yleisön sielunmaisemaan. Kun ei Kataisella edes ole Obaman näyttelijänlahjojakaan ... Uskon, että jopa siellä Hämeenlinnassa paikalla olleet kokoomusaktiivitkin kiemurtelivat tuoleillaan kiusaantuneen noloina.
Kataisen puheen asiasisältöpuolella särähti korvaan yliopistolakihehkutus. Se osoitti, että joko Kataisella on yhtä olematon yliopistojen todellisten olojen, mielialojen ja tarpeiden tuntemus kuin Henna Virkkusella, tai sitten että Kataisen kokoomus on tässäkin asiassa lähtenyt elinekeinoelämän EK:n juoksupojaksi. Limbo tämäkin!
Annan Kataiselle ilmaisen kultaisen neuvon, vaikka en olekaan kokoomuksen kannattaja (vaan toisen puolueen, perussuomalaisten nimeämä eurovaaliehdokas): Jyrki, vaihda pikimmiten imagokonsulttiasi!
Näin kävi Jyrki Kataiselle hänen televisioidussa esityksessään omalle puolueväelleen lauantaina 14.3. Hämeenlinnassa. Näittekö ne tuosta limbosta lauantaina (14.3) esitetyt TV-välähdykset?! Tai vilkaiskaapa Hesaria tänään (17.3, sivu A5), kun Hesari vielä jälkikäteen naurattaa meitä parhailla kuvavälähdyksillä ja tekstisitaateilla tästä Kataisen kataIstrofista.
Mainitut TV-katkelmat saivat katsojan olon samalla kertaa kiusaantuneeksi ja huvittuneeksi. Kataisen yritys jäljitellä jenkkiläistä poliittisten kokousten hurmoshenkitouhua oli niin päälleliimatun keinotekoista, että hirvitti/huvitti. Sellainen ei kerta kaikkiaan istu suomalaisen yleisön sielunmaisemaan. Kun ei Kataisella edes ole Obaman näyttelijänlahjojakaan ... Uskon, että jopa siellä Hämeenlinnassa paikalla olleet kokoomusaktiivitkin kiemurtelivat tuoleillaan kiusaantuneen noloina.
Kataisen puheen asiasisältöpuolella särähti korvaan yliopistolakihehkutus. Se osoitti, että joko Kataisella on yhtä olematon yliopistojen todellisten olojen, mielialojen ja tarpeiden tuntemus kuin Henna Virkkusella, tai sitten että Kataisen kokoomus on tässäkin asiassa lähtenyt elinekeinoelämän EK:n juoksupojaksi. Limbo tämäkin!
Annan Kataiselle ilmaisen kultaisen neuvon, vaikka en olekaan kokoomuksen kannattaja (vaan toisen puolueen, perussuomalaisten nimeämä eurovaaliehdokas): Jyrki, vaihda pikimmiten imagokonsulttiasi!
lauantai 14. maaliskuuta 2009
VAROITUS ERKIN VAALIPROPAGANDASTA!
Kuten ehkä olet lukenut tai kuullut, minusta on äskettäin (12.3.09) tullut Perussuomalaisten nimeämä europarlamenttivaalien ehdokas. Olen siis tullut ulos poliittisesta kaapista.
Ajankohta on ollut minulle paras mahdollinen, kun runsaan neljän vuosikymmenen työura Helsingin yliopistossa on päättymässä (pakkoeläköitymiseen) ja täytyy siis etsiä uutta työpaikkaa. Ja onhan vanhas-kataislaisen hallituksen nostattaman kansallisen työinnostuksen hengen mukaista, että työuraa jatketaan niin pitkälle, että hirvittää.
Hirvittävä paikka on myös se mepiksi pyrkivän työhönottohaastattelu, jossa haastattelijoita on parisen miljoonaa. Sopiikin olla tiukka testi, sillä Suomesta valitaan niin vähän europarlamentaarikkoja, että vaatimustason ja vastuun on oltava kova.
Blogini lukijoille on nyt reilun pelin hengessä paikallaan vaalipropagandavaroitus:
Uudet blogitekstini saattavat vaalipäivään eli kesäkuun 7. päivään saakka sisältää aineistoa ja/tai näkemyksiä, jotka pyrkivät edistämään Erkki Havansin eurovaalimenestystä. Tekstit eivät kuitenkaan vaaranna terveyttäsi!
Ajankohta on ollut minulle paras mahdollinen, kun runsaan neljän vuosikymmenen työura Helsingin yliopistossa on päättymässä (pakkoeläköitymiseen) ja täytyy siis etsiä uutta työpaikkaa. Ja onhan vanhas-kataislaisen hallituksen nostattaman kansallisen työinnostuksen hengen mukaista, että työuraa jatketaan niin pitkälle, että hirvittää.
Hirvittävä paikka on myös se mepiksi pyrkivän työhönottohaastattelu, jossa haastattelijoita on parisen miljoonaa. Sopiikin olla tiukka testi, sillä Suomesta valitaan niin vähän europarlamentaarikkoja, että vaatimustason ja vastuun on oltava kova.
Blogini lukijoille on nyt reilun pelin hengessä paikallaan vaalipropagandavaroitus:
Uudet blogitekstini saattavat vaalipäivään eli kesäkuun 7. päivään saakka sisältää aineistoa ja/tai näkemyksiä, jotka pyrkivät edistämään Erkki Havansin eurovaalimenestystä. Tekstit eivät kuitenkaan vaaranna terveyttäsi!
torstai 12. maaliskuuta 2009
EDISTÄVÄTKÖ MASSAMEDIAMME KOULUMURHIA?
Jälleen jo tutun kaavan mukainen traaginen massamurha koulussa, nyt (11.3.2009) Saksassa. Surun ja hämmenyksen keskeltä nousee kysymyksiä ja niiden joukossa taas kerran kysymys: onko massamedia massamurhien osasyyllinen?
Meillä Suomessa tätä massamediaa edustavat ensi kädessä TV sekä valtalehdet (kuten Helsingin Sanomat jne.) ja ns. iltalehdet. Nehän ovat herkästi luomassa koulumurhaajista kulttihahmoja, joiden nimet, kuvat ja elämänkerrat saavat suuren julkisuuden ja ovat siksi osaltaan houkuttelemassa koulumurhaa mielessään hautovia itsemurhakandidaatteja.
Miksi TV-kanavat antavat murhaajille paljon mainosaikaa näyttämällä kuvaruudussa heidän pyssynpaukutteluvideoitaan? Miksi massamediassa jatkuvasti toistetaan heidän nimiään, jotta ne varmasti painuisivat muistiin ja että he varmasti saisivat postuumisti kulttihahmon piirteitä tiettyjen nuorten mustana myllertävissä mielissä? Tuollaisen kuolemanjälkeisen "glorian" (nykyään pomminvarma) saavuttaminen voi hyvinkin olla se viimeinen punnus, joka saa koulumurhaa miettivän valitsemaan veritekoon päätymisen, jäähyväisvideoineen tms. syötteineen massamedialle.
Miksi ei voitaisi alusta alkaen jättää heidän nimensä julkaisematta, käyttämällä esim. sellaisia ilmaisuja kuin "18-vuotias miesopiskelija"? Tai ainakin rajoittaa nimen mainitseminen yhteen ainoaan kertaan , siten että jatkossa puhuttaisiin anonyymisti vain "Kauhajoen koulusurmaajasta" tms.?
Ei meillä ulkopuolisilla, joita kulloinkinen tragedia ei ole tullut henkilökohtaisesti lähelle, ei meillä eli yli 5 miljoonalla suomalaisella ole mitään (ainakaan tervettä) kiinnostusta eikä mitään ns. oikeutta saada tietoomme kyseisen murhaajan nimeä. Säälikäämme samalla murhaajan omaisia suomalla sama nimettömyys heillekin. Se, että murhaajan nimen joka tapauksessa tulee tietämään muutama kymmenen tuhatta ihmistä (= uhripiirien lisäksi tiettyjen mustan alueen nettiyhteisöjen yms. osallistujat), ei anna massamedialle oikeutusta nimien julkistamiseen ja myöhempäänkin jatkuvaan toisteluun meille 5 miljoonalle ulkopuoliselle.
Huolestuttava esimerkki on maan suurimman lehden, Helsingin Sanomien koko sivun juttu tänään (12.3.2009, sivu B1). Sen alakulman tietoiskussa taas kerran ja oikein mustalla lihavoituna toistetaan tähänastisten kulttimurhaajien nimet ym. tiedot, siis meillä Tuusulan ja Kauhajoen koulumurhaajien nimet ja "ansioluettelot". Vastuutonta. Haiseeko raha, kun kai "roskalehdet kuitenkin julkaisevat kaiken"?
Kiintoisaa tässä HS-jutussa on saksalaisen massamurhaajan osittainen nimettömyys: "17-vuotias Tim K". En tiedä, onko tämä lyhenteen käyttö saksalainen käytäntö vai vain aikapulasta johtunutta tietojen puolinaisuutta; voi olla, että netissä jne. murhaajan kaikki tiedot kuvineen jne. ovat jo luettavissa. Sitä en ole ehtinyt tarkistaa. Olennaista nyt on todeta, että jo tuokin nimilyhenteen käyttö olisi pieni parannus, joskin riittämätön.
Siis: kysymys kuuluu, edistävätkö massamediamme uusia massamurhia? Vastaus on ilmeinen.
Meillä Suomessa tätä massamediaa edustavat ensi kädessä TV sekä valtalehdet (kuten Helsingin Sanomat jne.) ja ns. iltalehdet. Nehän ovat herkästi luomassa koulumurhaajista kulttihahmoja, joiden nimet, kuvat ja elämänkerrat saavat suuren julkisuuden ja ovat siksi osaltaan houkuttelemassa koulumurhaa mielessään hautovia itsemurhakandidaatteja.
Miksi TV-kanavat antavat murhaajille paljon mainosaikaa näyttämällä kuvaruudussa heidän pyssynpaukutteluvideoitaan? Miksi massamediassa jatkuvasti toistetaan heidän nimiään, jotta ne varmasti painuisivat muistiin ja että he varmasti saisivat postuumisti kulttihahmon piirteitä tiettyjen nuorten mustana myllertävissä mielissä? Tuollaisen kuolemanjälkeisen "glorian" (nykyään pomminvarma) saavuttaminen voi hyvinkin olla se viimeinen punnus, joka saa koulumurhaa miettivän valitsemaan veritekoon päätymisen, jäähyväisvideoineen tms. syötteineen massamedialle.
Miksi ei voitaisi alusta alkaen jättää heidän nimensä julkaisematta, käyttämällä esim. sellaisia ilmaisuja kuin "18-vuotias miesopiskelija"? Tai ainakin rajoittaa nimen mainitseminen yhteen ainoaan kertaan , siten että jatkossa puhuttaisiin anonyymisti vain "Kauhajoen koulusurmaajasta" tms.?
Ei meillä ulkopuolisilla, joita kulloinkinen tragedia ei ole tullut henkilökohtaisesti lähelle, ei meillä eli yli 5 miljoonalla suomalaisella ole mitään (ainakaan tervettä) kiinnostusta eikä mitään ns. oikeutta saada tietoomme kyseisen murhaajan nimeä. Säälikäämme samalla murhaajan omaisia suomalla sama nimettömyys heillekin. Se, että murhaajan nimen joka tapauksessa tulee tietämään muutama kymmenen tuhatta ihmistä (= uhripiirien lisäksi tiettyjen mustan alueen nettiyhteisöjen yms. osallistujat), ei anna massamedialle oikeutusta nimien julkistamiseen ja myöhempäänkin jatkuvaan toisteluun meille 5 miljoonalle ulkopuoliselle.
Huolestuttava esimerkki on maan suurimman lehden, Helsingin Sanomien koko sivun juttu tänään (12.3.2009, sivu B1). Sen alakulman tietoiskussa taas kerran ja oikein mustalla lihavoituna toistetaan tähänastisten kulttimurhaajien nimet ym. tiedot, siis meillä Tuusulan ja Kauhajoen koulumurhaajien nimet ja "ansioluettelot". Vastuutonta. Haiseeko raha, kun kai "roskalehdet kuitenkin julkaisevat kaiken"?
Kiintoisaa tässä HS-jutussa on saksalaisen massamurhaajan osittainen nimettömyys: "17-vuotias Tim K". En tiedä, onko tämä lyhenteen käyttö saksalainen käytäntö vai vain aikapulasta johtunutta tietojen puolinaisuutta; voi olla, että netissä jne. murhaajan kaikki tiedot kuvineen jne. ovat jo luettavissa. Sitä en ole ehtinyt tarkistaa. Olennaista nyt on todeta, että jo tuokin nimilyhenteen käyttö olisi pieni parannus, joskin riittämätön.
Siis: kysymys kuuluu, edistävätkö massamediamme uusia massamurhia? Vastaus on ilmeinen.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
OIKEUDENMUKAINEN OIKEUDENKÄYNTI - HODORKOVSKISTA TAISTOLAISJURISTEIHIN
Moskovassa alkoi viime viikolla uusi oikeudenkäynti jo kuusi vuotta vangittuna istuvaa (ex-)miljardööri Hodorkovskia vastaan. Hänellä oli tämän vuosikymmenen alussa miljardien ruplien lisäksi vahvaa poliittista valtakunnallista ambitiota. Hänet vangittiin 2003, ja 2005 hän sai vuoteen 2011 ulottuvan vankeustuomion. Nyt syyttäjä vaatii vielä pitempää rangaistusta, ilmeisesti jo ennen vangitsemista (2003) tapahtuneiksi väittämistään finanssirikoksista. Jos todisteet löytyvät, niin selvästikin Venäjän syyttäjä- ja rikospoliisikoneiston tutkintataidot ovat kehittymässä; tähän astihan siellä ei ole onnistuttu selvittämään esim. Anna Politkovskajan murhaa tai uudempiakaan toimittajamurhia.
Saako Hodorkovski oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, so. puolueettoman ja muutenkin reilun oikeudenkäynnin? Onko Venäjästä vihdoinkin tullut oikeusvaltio, jossa Kreml valtiollisine koneistoineen ei voi sanella tai edes epäsuoralla painostuksella ratkaista epäsuosioonsa joutuneen henkilön langettavaa tuomiota?
Jää nähtäväksi. Positiivisia merkkejä ovat ainakin Pietarin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan siviilioikeuden ent. assistentin, presidentti Medvedevin oikeusvaltiollisuutta korostaneet eräät taannoiset puheet. Samoin positiivista on, että (päätellen oikeussalista lähetetyistä lyhyistä TV-välähdyksistä) Hodorkovski saa esiintyä oikeudessa siviiliasussa ja ilman kahleita. Verratkaapa tätä Kiinan tuomioistuinten rikosjuttujen TV-kuviin, jossa syytetyt marssitetaan saliin räikeissä vanginpuvuissa ja kahleissa ja nöyrästi varpaisiinsa katsovina; näin heidät leimataan jo etukäteen roistoiksi eli tietoakaan ei ole reilulle rikosoikeudenkäynnille tärkeästä, lähtökohtaisesta syyttömyysolettamasta: "syytön, ellei syyttäjä onnistu toisin todistamaan".
Kovin suureen optimismiin venäläistuomareiden suhteen ei silti liene vielä aihetta. Ei ainakaan, jos he ovat iältään liki nelikymppisiä tai sitä vanhempia. Silloinhan he nimittäin olivat jo yli 20-vuotiaita Neuvostoliiton romahtaessa. Siis jo sellaisessa aikuisen iässä, että he olivat ehtineet sisäistää neuvostoliittolaisen henkisen ilmapiirin, joka kaikkea muuta kuin suosi kasvamista riippumattomiksi ja vallanpitäjiä pelkäämättömiksi tuomareiksi.
Toisaalta, miksi lakimies ei sittenkin voisi asenteiltaan ja ajatuksiltaan perusteellisestikin muuttua, jos olot muuttuvat? Meillä on kaunis kotimainen esimerkki tällaisen muuntumisen mahdollisuudesta. Tarkoitan 70- ja 80-lukujemme taistolaisjuristeja ynnä muita ns. yleisdemokaatteja, jotka aikanaan ihailivat ja meillekin vaativat neuvosto-, DDR- ja/tai kuubalaistyyppisiä poliittisin vaalein valittuja kansantuomioistuimia yms.. Nykyään nämä silloiset taistolaisjuristit ovat lähes kaikki muuttuneet ja demokratisoituneet perinteisen suomalaisen oikeusvaltion kannattajiksi ja 90-luvulla esiinmarssinsa tehneiden perusoikeuksiemme puolustajiksi.
Saako Hodorkovski oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, so. puolueettoman ja muutenkin reilun oikeudenkäynnin? Onko Venäjästä vihdoinkin tullut oikeusvaltio, jossa Kreml valtiollisine koneistoineen ei voi sanella tai edes epäsuoralla painostuksella ratkaista epäsuosioonsa joutuneen henkilön langettavaa tuomiota?
Jää nähtäväksi. Positiivisia merkkejä ovat ainakin Pietarin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan siviilioikeuden ent. assistentin, presidentti Medvedevin oikeusvaltiollisuutta korostaneet eräät taannoiset puheet. Samoin positiivista on, että (päätellen oikeussalista lähetetyistä lyhyistä TV-välähdyksistä) Hodorkovski saa esiintyä oikeudessa siviiliasussa ja ilman kahleita. Verratkaapa tätä Kiinan tuomioistuinten rikosjuttujen TV-kuviin, jossa syytetyt marssitetaan saliin räikeissä vanginpuvuissa ja kahleissa ja nöyrästi varpaisiinsa katsovina; näin heidät leimataan jo etukäteen roistoiksi eli tietoakaan ei ole reilulle rikosoikeudenkäynnille tärkeästä, lähtökohtaisesta syyttömyysolettamasta: "syytön, ellei syyttäjä onnistu toisin todistamaan".
Kovin suureen optimismiin venäläistuomareiden suhteen ei silti liene vielä aihetta. Ei ainakaan, jos he ovat iältään liki nelikymppisiä tai sitä vanhempia. Silloinhan he nimittäin olivat jo yli 20-vuotiaita Neuvostoliiton romahtaessa. Siis jo sellaisessa aikuisen iässä, että he olivat ehtineet sisäistää neuvostoliittolaisen henkisen ilmapiirin, joka kaikkea muuta kuin suosi kasvamista riippumattomiksi ja vallanpitäjiä pelkäämättömiksi tuomareiksi.
Toisaalta, miksi lakimies ei sittenkin voisi asenteiltaan ja ajatuksiltaan perusteellisestikin muuttua, jos olot muuttuvat? Meillä on kaunis kotimainen esimerkki tällaisen muuntumisen mahdollisuudesta. Tarkoitan 70- ja 80-lukujemme taistolaisjuristeja ynnä muita ns. yleisdemokaatteja, jotka aikanaan ihailivat ja meillekin vaativat neuvosto-, DDR- ja/tai kuubalaistyyppisiä poliittisin vaalein valittuja kansantuomioistuimia yms.. Nykyään nämä silloiset taistolaisjuristit ovat lähes kaikki muuttuneet ja demokratisoituneet perinteisen suomalaisen oikeusvaltion kannattajiksi ja 90-luvulla esiinmarssinsa tehneiden perusoikeuksiemme puolustajiksi.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
ÅKE LINDMAN IN MEMORIAM
Åke Lindman on tiistain vastaisena yönä poistunut elämän näyttämöltä. Emme yllättyneet, koska muistammehan televisiosta viime vuoden lopulta, kuinka 80-vuotias väsyneen näköinen Åke särähtävällä äänellä antoi veteraaneille tukensa ja kehoitti meitä tukemaan heidän rahakeräystään.
Kunnioitamme, muistelemme lämmöllä ja ihailulla, me ulkopuolisetkin.
Blogini äskettäisten avaussanojen lopussa kirjoitin, että tuleva aihepiirini voi yltää myös elämää suurempaan asiaan, jalkapalloon. En aavistanut, että näin pian tuli syy kirjoittaa jalkapallosta, vieläpä elämää suuremman voiman takia.
Nimenomaan jalkapalloon liittyvät omat ensimmäiset muistikuvani Åke Lindmanista. Helsingissä 1950-luvulla istuin usein jalkapallokatsomossa, ensin pikkupoikana ja sitten lukiolaisena, kun HIFK ja Åke "Hamlet" pelasivat. Aluksi en oikein ymmärtynyt, mistä tämän kovaotteisen, yleisöön menevällä pelityylillä taistelevan puolustajan lempinimi johtui. Joka tapauksessa "Hamlet" jalkapalloilijana jäi pysyvästi mieleeni, toisena 50-luvun unohtumattomista helsinkiläisistä pelaajahahmoista; toinen oli toinen -man, Pahlman.
Saman 1950-luvun muistikuviini ajoittuu toinen, vieläkin elävämmin mieleen painunut Åke Lindmanin hahmo. Alikersantti Lehto. "Tuntemattoman" Lehdon hernerokkapakki, kovennetun seisominen ja musta sateinen yö yksinäisine kiväärin laukauksineen ovat osa kansallista muistiamme. Hevin eivät myöskään unohdu Myrskyluodon Maija ja vanhan puolustustaistelijan näkemys Tali-Ihantalan puolustuksesta.
Päätuomarin ehdoton loppuvihellys on kaikunut: hieno ottelu on päättynyt.
Åke Lindman on tiistain vastaisena yönä poistunut elämän näyttämöltä. Emme yllättyneet, koska muistammehan televisiosta viime vuoden lopulta, kuinka 80-vuotias väsyneen näköinen Åke särähtävällä äänellä antoi veteraaneille tukensa ja kehoitti meitä tukemaan heidän rahakeräystään.
Kunnioitamme, muistelemme lämmöllä ja ihailulla, me ulkopuolisetkin.
Blogini äskettäisten avaussanojen lopussa kirjoitin, että tuleva aihepiirini voi yltää myös elämää suurempaan asiaan, jalkapalloon. En aavistanut, että näin pian tuli syy kirjoittaa jalkapallosta, vieläpä elämää suuremman voiman takia.
Nimenomaan jalkapalloon liittyvät omat ensimmäiset muistikuvani Åke Lindmanista. Helsingissä 1950-luvulla istuin usein jalkapallokatsomossa, ensin pikkupoikana ja sitten lukiolaisena, kun HIFK ja Åke "Hamlet" pelasivat. Aluksi en oikein ymmärtynyt, mistä tämän kovaotteisen, yleisöön menevällä pelityylillä taistelevan puolustajan lempinimi johtui. Joka tapauksessa "Hamlet" jalkapalloilijana jäi pysyvästi mieleeni, toisena 50-luvun unohtumattomista helsinkiläisistä pelaajahahmoista; toinen oli toinen -man, Pahlman.
Saman 1950-luvun muistikuviini ajoittuu toinen, vieläkin elävämmin mieleen painunut Åke Lindmanin hahmo. Alikersantti Lehto. "Tuntemattoman" Lehdon hernerokkapakki, kovennetun seisominen ja musta sateinen yö yksinäisine kiväärin laukauksineen ovat osa kansallista muistiamme. Hevin eivät myöskään unohdu Myrskyluodon Maija ja vanhan puolustustaistelijan näkemys Tali-Ihantalan puolustuksesta.
Päätuomarin ehdoton loppuvihellys on kaikunut: hieno ottelu on päättynyt.
torstai 26. helmikuuta 2009
Yliopistolakiehdotus - kolme kommenttia
Siellä se nyt on, pääkallonpaikalla eli eduskunnassa: ehdotus uudeksi yliopistolaiksi (HallEs n:o 7/2009). Rajoitun tässä kolmeen kommenttiin. Ensimmäinen sijoittuu "tärkeysmittarilla" ylimmälle tasolle (yliopiston hallituksen "ulkopuoliset" jäsenet), toinen keskitasolle (uusien ylioppilaiden asema pääsykokeissa) ja kolmas toivottavasti keskitason alapuolelle (yliopistot ja konkurssilain muutosehdotus).
1. Pahin virhe lakiehdotuksessa on hallituksen/opetusministerin/opetusministeriön esittämä epäluottamuslause koko yliopistoyhteisön omalle väelle: meillä on vain 50-prosenttinen kyky ja kelpoisuus oivaltaa oman ammatti- ja elämänuratoimintamme olemus, laatu, toiminnot ja tarpeet. Tämän kyvyttömyyden takia puolet hallituksen jäsenistä on valittava ulkopuolisista. Lue: elinkeinoelämän piiristä. Totta kyllä, että yliopistossa kvartaalikapitalismin ja USA-laisen finanssitaituruuden tuntemus ei nykyisellään ole parhain mahdollinen. Ja totta myös, että elinekeinoelämän tähdistöstä varmasti löytyy raskaan sarjan tekijöitä, joilla ehkä syystä tai toisesta saattaa olla hieman vapaatakin aikaa meidän ohjailuun. Suosikkiehdokkaitani ovat Soneran ex-pääjohtaja Relander ja Stora Enson ex-pääjohtaja Härmälä. Heillä jos kenelläkään on myös sen yliopistomaailmassa nykyään niin hartaasti palvotun kansainvälistymisen know how'ta, etenkin kansainvälisen investointitoiminnan saralta.
Toivottavasti hallituksen eläkeikähankkeen vastikään yhdistämä eduskuntaoppositio yhdistyy ja ryhdistyy myös yliopistoasiassa ja saa tukea hallitusrintamasta varmaan löytyvien joidenkin itsenäisesti ajattelevien sivistys-, kulttuuri- ja tiedeihmisten taholta, niin että lakiehdotus valiokuntakäsittelyssä korjautuu. Esim. niin, että ulkopuolisten osuus saa olla enintään 40 %.
2. Pitäisikö uusien ylioppilaiden (= "tämän kevään ja viime syksyn" ylioppilaiden) saada hyvityspisteitä tms. tasoitusta yliopistojen sisäänotoissa/pääsykokeissa? Mielestäni pitäisi, mutta tämä ei nyt ole pointti. Pointti on havaita seuraava olennainen ristiriita:
- Tämänviikkoisessa puoliväliriihessään hallitus on painokkaasti vaatimassa nuorten opiskelijoiden aikaisempaa pääsyä työelämään, yhtenä keinonaan se, että uusia ylioppilaita suositaan sisäänotoissa ja siten nuorten aikuisten välivuosia (sisäänpääsymateriaalien pänttäämisineen) vähennetään.
- Tämä hallituksen yksimielinen ohjelmatavoite ei ole ehtinyt opetusministeri(ö)n laatimaan yliopistolakiehdotukseen mukaan. Päinvastoin ehdotuksen 33 §:ssä pitäydytään sanatarkasti siihen nykyisen yliopistolain 18 §:n 3 momentin sääntöön, joka estää kaiken uusien ylioppilaiden suosinnan. Hallitusrintaman lienee siis pakko valiokuntakäsittelyssä muuttaa ehdotettua 33 §:ää, ja tässä on tärkeä lobbauksen paikka niille, jotka kannattavat uusien ylioppilaiden suosintaa sisäänotoissa.
Se, että nykyisen lain 18 §:n 3 momentti ynnä sen kanssa identtinen ehdotettu 33 § estävät kyseisen suosinnan, johtuu eduskunnan apulaisoikeusmiehen tunnetusta päätöksestä 2007 (24.10.2007/Dnro 1348/4/05) koskien Kuopion yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tapausta. Apulaisoikeusasiamiehen tuo päätös on yliopistopiireissä koettu tuskastuttavana (näin rehtorien neuvoston puheenjohtaja eilen, lehtitietojen mukaan). Apulaisoikeusasiamiehen päätös on kuitenkin erittäin laajasti ja hyvin perusteltu, ja nykyisen 18 §:n 3 momentin osalta on vaikea olla tuloksesta juridisesti eri mieltä, vaikka mieleni tekisi. Siksi on välttämätöntä, että ehdotetun 33 §:n kyseinen lause muutetaan (valiokuntakäsittelyn kautta), jos hallitus aikoo pysyä julistamassaan tavoitteessa.
Ohimennen: oma kysymyksensä on, mikä on oikeusasiamiehen/apulaisoikeusasiamiehen laintulkintojen juridinen status asteikolla sitovuus/suositus. Maallikot monesti olettanevat hänen kantojensa ilman muuta olevan lainvoimaisten tuomioiden tasoisia. Hänen ratkaisujensa paino ei kuitenkaan ensinnäkään ole automaattisesti aina sama, vaan riippuu kullekin päätökselle kirjoitettujen perustelujen juridisesta tasosta. Toisekseen: meidän oikeusjärjestelmässä vahvasti sitovia juridisia "viimeisen sanan" päätöksiä/tuomioita tekevät korkein oikeus (esim. virkasyyteasiassa) ja korkein hallinto-oikeus. Näissä instansseissa tuomioita tekemässä on viisi korkeatasoista juristia, tasoltaan samaa korkea luokkaa kuin eduskunnan oikeusasiamiehet. Viiden korkean juristin tuomiossa eduskunnan oikeusasiamiehen laintulkinta voi siis jäädä vähemmistöönkin (kuten joissakin korkeimman oikeuden tuomioissa lienee joutunut kokemaan eduskunnan entinen oikeusasiamies Lehtimaja, siirryttyään korkeimman oikeuden tuomariksi).
3. Yliopistolakiehdotuksen osana on ehdotus konkurssilain 1 luvun 3 §:n muuttamisesta niin, että tästedes yliopistot ovat konkurssikelpoisia. Konkurssilain nykyisen formuloinnin kannalta asia ei ole ollut yksiselitteinen, mutta jatkossa on. Konkurssikelpoisuus koskee sekä säätiömuotoisia yliopistoja että Helsingin yliopiston kaltaisia ns. itsenäisiä julkisoikeudellisia laitoksia.
Lainmuutoksesta huolimatta Helsingin yliopiston konkurssi ei tosin ehkä ole kovin todennäköinen, koska jos kukkaroamme uhkaa kriisi, lääke siihen löytynee Apteekista. Mutta muilla yliopistoilla voi mennä tiukemmaksi. Onneksi niillä on uusissa hallituksissaan elinkeinoelämämme edustajia, joilla nykyään riittää asiantuntemusta YT-neuvottelujen hoitamisessa.
1. Pahin virhe lakiehdotuksessa on hallituksen/opetusministerin/opetusministeriön esittämä epäluottamuslause koko yliopistoyhteisön omalle väelle: meillä on vain 50-prosenttinen kyky ja kelpoisuus oivaltaa oman ammatti- ja elämänuratoimintamme olemus, laatu, toiminnot ja tarpeet. Tämän kyvyttömyyden takia puolet hallituksen jäsenistä on valittava ulkopuolisista. Lue: elinkeinoelämän piiristä. Totta kyllä, että yliopistossa kvartaalikapitalismin ja USA-laisen finanssitaituruuden tuntemus ei nykyisellään ole parhain mahdollinen. Ja totta myös, että elinekeinoelämän tähdistöstä varmasti löytyy raskaan sarjan tekijöitä, joilla ehkä syystä tai toisesta saattaa olla hieman vapaatakin aikaa meidän ohjailuun. Suosikkiehdokkaitani ovat Soneran ex-pääjohtaja Relander ja Stora Enson ex-pääjohtaja Härmälä. Heillä jos kenelläkään on myös sen yliopistomaailmassa nykyään niin hartaasti palvotun kansainvälistymisen know how'ta, etenkin kansainvälisen investointitoiminnan saralta.
Toivottavasti hallituksen eläkeikähankkeen vastikään yhdistämä eduskuntaoppositio yhdistyy ja ryhdistyy myös yliopistoasiassa ja saa tukea hallitusrintamasta varmaan löytyvien joidenkin itsenäisesti ajattelevien sivistys-, kulttuuri- ja tiedeihmisten taholta, niin että lakiehdotus valiokuntakäsittelyssä korjautuu. Esim. niin, että ulkopuolisten osuus saa olla enintään 40 %.
2. Pitäisikö uusien ylioppilaiden (= "tämän kevään ja viime syksyn" ylioppilaiden) saada hyvityspisteitä tms. tasoitusta yliopistojen sisäänotoissa/pääsykokeissa? Mielestäni pitäisi, mutta tämä ei nyt ole pointti. Pointti on havaita seuraava olennainen ristiriita:
- Tämänviikkoisessa puoliväliriihessään hallitus on painokkaasti vaatimassa nuorten opiskelijoiden aikaisempaa pääsyä työelämään, yhtenä keinonaan se, että uusia ylioppilaita suositaan sisäänotoissa ja siten nuorten aikuisten välivuosia (sisäänpääsymateriaalien pänttäämisineen) vähennetään.
- Tämä hallituksen yksimielinen ohjelmatavoite ei ole ehtinyt opetusministeri(ö)n laatimaan yliopistolakiehdotukseen mukaan. Päinvastoin ehdotuksen 33 §:ssä pitäydytään sanatarkasti siihen nykyisen yliopistolain 18 §:n 3 momentin sääntöön, joka estää kaiken uusien ylioppilaiden suosinnan. Hallitusrintaman lienee siis pakko valiokuntakäsittelyssä muuttaa ehdotettua 33 §:ää, ja tässä on tärkeä lobbauksen paikka niille, jotka kannattavat uusien ylioppilaiden suosintaa sisäänotoissa.
Se, että nykyisen lain 18 §:n 3 momentti ynnä sen kanssa identtinen ehdotettu 33 § estävät kyseisen suosinnan, johtuu eduskunnan apulaisoikeusmiehen tunnetusta päätöksestä 2007 (24.10.2007/Dnro 1348/4/05) koskien Kuopion yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tapausta. Apulaisoikeusasiamiehen tuo päätös on yliopistopiireissä koettu tuskastuttavana (näin rehtorien neuvoston puheenjohtaja eilen, lehtitietojen mukaan). Apulaisoikeusasiamiehen päätös on kuitenkin erittäin laajasti ja hyvin perusteltu, ja nykyisen 18 §:n 3 momentin osalta on vaikea olla tuloksesta juridisesti eri mieltä, vaikka mieleni tekisi. Siksi on välttämätöntä, että ehdotetun 33 §:n kyseinen lause muutetaan (valiokuntakäsittelyn kautta), jos hallitus aikoo pysyä julistamassaan tavoitteessa.
Ohimennen: oma kysymyksensä on, mikä on oikeusasiamiehen/apulaisoikeusasiamiehen laintulkintojen juridinen status asteikolla sitovuus/suositus. Maallikot monesti olettanevat hänen kantojensa ilman muuta olevan lainvoimaisten tuomioiden tasoisia. Hänen ratkaisujensa paino ei kuitenkaan ensinnäkään ole automaattisesti aina sama, vaan riippuu kullekin päätökselle kirjoitettujen perustelujen juridisesta tasosta. Toisekseen: meidän oikeusjärjestelmässä vahvasti sitovia juridisia "viimeisen sanan" päätöksiä/tuomioita tekevät korkein oikeus (esim. virkasyyteasiassa) ja korkein hallinto-oikeus. Näissä instansseissa tuomioita tekemässä on viisi korkeatasoista juristia, tasoltaan samaa korkea luokkaa kuin eduskunnan oikeusasiamiehet. Viiden korkean juristin tuomiossa eduskunnan oikeusasiamiehen laintulkinta voi siis jäädä vähemmistöönkin (kuten joissakin korkeimman oikeuden tuomioissa lienee joutunut kokemaan eduskunnan entinen oikeusasiamies Lehtimaja, siirryttyään korkeimman oikeuden tuomariksi).
3. Yliopistolakiehdotuksen osana on ehdotus konkurssilain 1 luvun 3 §:n muuttamisesta niin, että tästedes yliopistot ovat konkurssikelpoisia. Konkurssilain nykyisen formuloinnin kannalta asia ei ole ollut yksiselitteinen, mutta jatkossa on. Konkurssikelpoisuus koskee sekä säätiömuotoisia yliopistoja että Helsingin yliopiston kaltaisia ns. itsenäisiä julkisoikeudellisia laitoksia.
Lainmuutoksesta huolimatta Helsingin yliopiston konkurssi ei tosin ehkä ole kovin todennäköinen, koska jos kukkaroamme uhkaa kriisi, lääke siihen löytynee Apteekista. Mutta muilla yliopistoilla voi mennä tiukemmaksi. Onneksi niillä on uusissa hallituksissaan elinkeinoelämämme edustajia, joilla nykyään riittää asiantuntemusta YT-neuvottelujen hoitamisessa.
lauantai 21. helmikuuta 2009
Murhan valmistelu on sallittua puuhaa - toistaiseksi!
MURHAN VALMISTELU ON SALLITTUA PUUHAA - TOISTAISEKSI! 22.2.2009
Massamediassa raportoitiin helmikuun puolivälissä, että hallitus alkaa valmistella rikoslain muutosta, jolla säädettäisiin rangaistavaksi murhan, törkeän pahoinpitelyn ja törkeän ryöstön valmistelu. Jo on aikakin alkaa valmistella! Valmistakin sietäisi tulla nopeammin kuin virkamiesrutiinien rauhallisessa tahdissa, jossa parikin vuotta saattaa vierähtää, ennen kuin tarpeellinen lainmuutos saadaan voimaan.
Ihmisten on ollut ja on vaikea tajuta, että meillä tosiaan yhä on sallittua valmistella murhaa, esimerkiksi joukkomurhaa koulussa. Tai että ammattimainen ja raskaasti aseistautunut rikollisjengi saa laillisesti valmistella suuren luokan pankkiryöstöä. Nykyäänhän rangaistavuus alkaa vasta itse rikosteon tai ainakin sen yrityksen aloittamisesta, joten poliisi ei voi sitä ennen häiritä tällaisten raskaiden rikosten valmistelijoita. Kolmas joukkomurha oppilaitoksessa lienee lehtitietojen mukaan ollut lähellä viime syksynä (2008), kun poliisillamme oli lainsäädännön tämän aukon takia vaikeuksia puuttua tilanteeseen ajoissa ...
Rikoslaissamme on kyllä jo nyt säädetty rikoksen valmistelu rangaistavaksi erinäisten harvojen rikosnimikkeiden osalta (laskutavasta riippuen 8-17 kpl). Kuitenkaan siis murha, törkeä pahoinpitely ja törkeä ryöstö eivät ihme kyllä kuulu niihin. Nykyään rikoksen valmistelu on rangaistavaa mm. sellaisissa rikoksissa kuin salakuuntelu, salakatselu, rahanväärennys, maksuvälinepetos, valtiopetos ja huumausainerikos.
Jos nyt lähiaikoina todella saadaan murhan, törkeän pahoinpitelyn ja törkeän ryöstön valmistelut säädettyä rangaistavaksi, niin hyvä niin: se on hyvä alku. Silti oltaisiin vasta puolitiessä, koska edelleen sallituiksi jäisi monien törkeiden, jopa varsin törkeiden rikosten valmistelu. Avain kunnolliseen ja nopeaan kokonaisratkaisuun löytyy mielestäni jo nykyisestä rikoslaistamme, nimittäin sen 15 luvun 10 §:stä.
Tämän avainpykälän otsikko kuuluu: "Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen." Pykälässä uhataan rangaistuksella jokaista meistä, joka syystä tai toisesta sattuu saamaan tietoonsa törkeän rikoksen "olevan hankkeilla" ja joka ei "ajoissa, kun rikos vielä olisi estettävissä, anna siitä tietoa viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa." (Vain lähimmät omaiset on vapautettu ilmoittamasta läheisensä valmistelevan törkeää rikosta.) Tämä pykälä, siis rikoslain 15:10, sisältää pitkän ja tyhjentävän luettelon tarkoittamistaan törkeistä rikoksista. Pykälän taustaa valaisee hallituksen esitys eduskunnalle n:o 6/1997.
Mainitun pykälän rikosnimikeluettelossa on 33 törkeää rikosta, mm. raiskaus, törkeä raiskaus ja törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, ihmiskauppa, törkeä ihmiskauppa, joukkotuhonta ja rikokset ihmisyyttä vastaan. Näistä 33 törkeästä rikoksesta on siis kuitenkin vain pieni murto-osa sellaisia, joiden valmistelu on nykyisellään rangaistavaa. Niinpä esim. murha, törkeä pahoinpitely ja törkeä ryöstö kuuluvat kyllä 15:10:n synkkään listaan, mutta niiden valmistelu on sallittua!
Terve järki jo sanoo, että rangaistaviksi on säädettävä - ja viivyttelemättä - rikosten valmistelu kaikissa näissä rikoslain 15:10:n luettelemissa törkeissä rikoksissa. Onhan varsin epäloogista ja hämmästyttävää, että ilman rangaistusta pääsee tuollaisen rikoksen valmistelija eli hän, jonka nyt valmisteleman törkeän rikoksen havaitaan - siteeraan jälleen 15:10:n sanamuotoa: - "olevan hankkeilla", kun taas jokainen sivullinen, joka sattuu saamaan tuon valmisteluhankkeen tietoonsa eikä sitä ajoissa ilmoita, on vaarassa tulla tuomituksi rangaistukseen.
Yllä ehdottamani johdonmukainen kokonaisratkaisu, perustuessaan siis rikoslain 15:10:n jo toteuttamaan "törkeyslistaukseen", vapauttaisi samalla lainsäätäjän (oikeusministeriöstä alkaen) toistuvista, pienissä "palasissa" tapahtuvista lakipaikkailuista. Sellaista paikkailuahan on tämä nyt hallituksessa vireillä oleva, sinänsä toki erittäin aiheellinen murhan ja törkeän pahoinpitelyn ja törkeän ryöstön valmistelun kriminalisointi. Minun kokonaisratkaisuni on lakiteknisesti toteutettavissa lisäämällä rikoslakiin yksi ainoa, suhteellisen lyhyt pykälä.
Ehdottamani pakettiratkaisu antaisi samalla suurelle yleisölle mieluisan, rikollisuutta selkeästi vastustavan viestin. Eduskunnan ei pidä aliarvioida tällaisten rikollisuudenvastaisten signaalien merkitystä asenteille ja mielipideilmastolle.
Erkki Havansi
Massamediassa raportoitiin helmikuun puolivälissä, että hallitus alkaa valmistella rikoslain muutosta, jolla säädettäisiin rangaistavaksi murhan, törkeän pahoinpitelyn ja törkeän ryöstön valmistelu. Jo on aikakin alkaa valmistella! Valmistakin sietäisi tulla nopeammin kuin virkamiesrutiinien rauhallisessa tahdissa, jossa parikin vuotta saattaa vierähtää, ennen kuin tarpeellinen lainmuutos saadaan voimaan.
Ihmisten on ollut ja on vaikea tajuta, että meillä tosiaan yhä on sallittua valmistella murhaa, esimerkiksi joukkomurhaa koulussa. Tai että ammattimainen ja raskaasti aseistautunut rikollisjengi saa laillisesti valmistella suuren luokan pankkiryöstöä. Nykyäänhän rangaistavuus alkaa vasta itse rikosteon tai ainakin sen yrityksen aloittamisesta, joten poliisi ei voi sitä ennen häiritä tällaisten raskaiden rikosten valmistelijoita. Kolmas joukkomurha oppilaitoksessa lienee lehtitietojen mukaan ollut lähellä viime syksynä (2008), kun poliisillamme oli lainsäädännön tämän aukon takia vaikeuksia puuttua tilanteeseen ajoissa ...
Rikoslaissamme on kyllä jo nyt säädetty rikoksen valmistelu rangaistavaksi erinäisten harvojen rikosnimikkeiden osalta (laskutavasta riippuen 8-17 kpl). Kuitenkaan siis murha, törkeä pahoinpitely ja törkeä ryöstö eivät ihme kyllä kuulu niihin. Nykyään rikoksen valmistelu on rangaistavaa mm. sellaisissa rikoksissa kuin salakuuntelu, salakatselu, rahanväärennys, maksuvälinepetos, valtiopetos ja huumausainerikos.
Jos nyt lähiaikoina todella saadaan murhan, törkeän pahoinpitelyn ja törkeän ryöstön valmistelut säädettyä rangaistavaksi, niin hyvä niin: se on hyvä alku. Silti oltaisiin vasta puolitiessä, koska edelleen sallituiksi jäisi monien törkeiden, jopa varsin törkeiden rikosten valmistelu. Avain kunnolliseen ja nopeaan kokonaisratkaisuun löytyy mielestäni jo nykyisestä rikoslaistamme, nimittäin sen 15 luvun 10 §:stä.
Tämän avainpykälän otsikko kuuluu: "Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen." Pykälässä uhataan rangaistuksella jokaista meistä, joka syystä tai toisesta sattuu saamaan tietoonsa törkeän rikoksen "olevan hankkeilla" ja joka ei "ajoissa, kun rikos vielä olisi estettävissä, anna siitä tietoa viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa." (Vain lähimmät omaiset on vapautettu ilmoittamasta läheisensä valmistelevan törkeää rikosta.) Tämä pykälä, siis rikoslain 15:10, sisältää pitkän ja tyhjentävän luettelon tarkoittamistaan törkeistä rikoksista. Pykälän taustaa valaisee hallituksen esitys eduskunnalle n:o 6/1997.
Mainitun pykälän rikosnimikeluettelossa on 33 törkeää rikosta, mm. raiskaus, törkeä raiskaus ja törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, ihmiskauppa, törkeä ihmiskauppa, joukkotuhonta ja rikokset ihmisyyttä vastaan. Näistä 33 törkeästä rikoksesta on siis kuitenkin vain pieni murto-osa sellaisia, joiden valmistelu on nykyisellään rangaistavaa. Niinpä esim. murha, törkeä pahoinpitely ja törkeä ryöstö kuuluvat kyllä 15:10:n synkkään listaan, mutta niiden valmistelu on sallittua!
Terve järki jo sanoo, että rangaistaviksi on säädettävä - ja viivyttelemättä - rikosten valmistelu kaikissa näissä rikoslain 15:10:n luettelemissa törkeissä rikoksissa. Onhan varsin epäloogista ja hämmästyttävää, että ilman rangaistusta pääsee tuollaisen rikoksen valmistelija eli hän, jonka nyt valmisteleman törkeän rikoksen havaitaan - siteeraan jälleen 15:10:n sanamuotoa: - "olevan hankkeilla", kun taas jokainen sivullinen, joka sattuu saamaan tuon valmisteluhankkeen tietoonsa eikä sitä ajoissa ilmoita, on vaarassa tulla tuomituksi rangaistukseen.
Yllä ehdottamani johdonmukainen kokonaisratkaisu, perustuessaan siis rikoslain 15:10:n jo toteuttamaan "törkeyslistaukseen", vapauttaisi samalla lainsäätäjän (oikeusministeriöstä alkaen) toistuvista, pienissä "palasissa" tapahtuvista lakipaikkailuista. Sellaista paikkailuahan on tämä nyt hallituksessa vireillä oleva, sinänsä toki erittäin aiheellinen murhan ja törkeän pahoinpitelyn ja törkeän ryöstön valmistelun kriminalisointi. Minun kokonaisratkaisuni on lakiteknisesti toteutettavissa lisäämällä rikoslakiin yksi ainoa, suhteellisen lyhyt pykälä.
Ehdottamani pakettiratkaisu antaisi samalla suurelle yleisölle mieluisan, rikollisuutta selkeästi vastustavan viestin. Eduskunnan ei pidä aliarvioida tällaisten rikollisuudenvastaisten signaalien merkitystä asenteille ja mielipideilmastolle.
Erkki Havansi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)