maanantai 30. maaliskuuta 2009

BANTAMOI, MEDO, SADIK jne. - MIKÄ LISTA?

Seuraava nimilista ei ole se kuuluisa Tiitisen lista vieraan vallan agenteista. Minun listallani ovat seuraavat 11 nimeä.

1) Bantamoi, 2) Medo, 3) Hetemaj, 4) Eremenko, 5) Kuqi, 6) Hetemaj, 7) Petrescu, 8) Eremenko, 9) Sadik, 10) Otaru, 11) Dalla Valle.

Tältä voi parin kolmen vuoden sisällä näyttää Suomen jalkapallomaajoukkueen aloituskokoonpano. Nykyisestä aloitusryhmästämme eläköityy lähivuosina merkittävä osa. Alkaahan heistä monilla ikälukema jo nyt kolmosella. Nuorennusleikkaus on eittämättä edessä.

Nuorennusleikkauksessa tulevat nuoret ja nuorehkot maahanmuuttajataustaiset futistähtemme olemaan tärkeässä osassa. Yllä oleva nimilista antaa viitteitä. Pari listalaista lienee vielä vailla Suomen kansalaisuutta, mutta se järjestyy.

Maahanmuuttajat ja maahanmuttajataustaiset, täällä kasvaneet lapset ovat merkittävä voimavara Suomen urheilulle. Kuningas-jalkapallo etenkin on sellainen laji, jossa heidän roolinsa kasvaa kasvamistaan.

Maahanmuuttajia arvioidessamme ja arvostellessamme me suomalaiset olemme - kuten kaikki muutkin kansallisuudet - melko itsekkäitä. Haluamme hyviä maahanmuuttajia, emme elättejä. Emmekä sellaisia, jotka hyvin erilaisissa kulttuureissa kasvaneina pysyvästi vierastavat suomalaisia perusarvoja (kuten naisten ehdotonta tasa-arvoisuutta). Tämä on meiltä oikeutettua itsekkyyttä.

Jalkapallo on maailmanlaajuinen yhtenäiskulttuuri. Yksi suuri perhe. Toki vain melko harvoilla on urheilulliset edellytykset kotoutua sinne, mutta hyvä niinkin.

On vielä palattava alussa olevaan 11 nimen tulevaisuuslistaan. Vaihdetaan sieltä numero 10 pois ja otetaan mukaan sentään yksi kantaugrilainen: kymppipaita kuuluu hienoa futisstrategin uraansa yhä jatkavalle, yli 40-kymppiselle Jari Litmaselle ...

torstai 26. maaliskuuta 2009

GULAGSTURMFJURER BJEKMAN - EI VOI OLLA TOTTA!

Propagandaministeri Goebbels neuvoi aikanaan näin: jos valehtelet kansalle, keksi niin totaalisen iso vale, että se menee mahdottomuuksiin, ja sitten toista totaalivalhetta kerta kerran jälkeen.

Goebbelsin virkaveli Ribbentrop kirjoitti nimensä 1939 paperiin, jota kaunistellen kutsutaan Ribbentrop-Molotov-sopimukseksi. Tosin joku Gulagsturmfjurer todennäköisesti väittää, ettei tuollaista sopimusta ole koskaan solmittu.

Todellisuudessahan tuon sopimuksen oikea nimi on Hitler-Stalin-sopimus. Sopimuksella nämä veriset diktaattorit pohjustivat aseellisia rosvoretkiään. Suomikin joutui rikollisen sopimuksen uhriksi, veljeskansamme virolaiset vielä meitäkin paljon pahemmin.

Suomalaisia hävettää näinä päivinä tavallista enemmän virolaisten edessä. Muutaman häirikön aiheuttama häly sai massamedian kautta kiusalliset mittasuhteet. Häpeäämme lisäsi Mauno Koiviston alamittainen esiintyminen.

Viime päivien hetkellisen häpeämme taustalla on syvätajunnassamme asuva kestohäpeä: meidän suomalaisten kestohäpeä siitä, että virallinen Suomi joutui niin monta vuosikymmentä tottelemaan Neuvostoliiton sanelemaa Baltian "historiankirjoitusta". Valheen kahle murtui onneksi jo kohta kaksi vuosikymmentä sitten.

tiistai 24. maaliskuuta 2009

KEIHÄÄNHEITTÄJÄHUIPUN TARINA

Olipa kerran nykyisenä aikana huippuluokan keihäänheittäjä, Hero nimeltään. Hän oli Suomesta, keihäänheiton perinteisestä suurvallasta, jonka huippu-urheilijat olivat vuosikymmenien mittaan tuoneet maallemme monta keihäänheiton Nobel-palkintoa.

Hero oli vielä vuosi sitten ollut keihäänheitossa maailman absoluuttista huippua, joka viiden sitä edellisen vuoden aikana oli heittänyt maallemme monta arvokisamitalia. Heron keihäs oli lukuisia kertoja kaartanut 85-90 metrin lukemille, mihin pystyi maailmassa vain puolenkymmentä muuta huippunimeä.

Huippu-urheilijaksi Hero oli vasta "keski-ikäinen", ts. todennäköisesti hänellä olisi vielä edessään toiset viisi vuotta maailman huipulla, jos hän vain voisi säilyttää huipputason vaatimat kunnolliset harjoittelumahdollisuudet ja hyvät taloudelliset ym. tukiresurssit. Motivaatiota Herolla kyllä olisikin tähän täysin määrin riittänyt, sinänsä.

Mutta. Huippu-urheilijan olojen kehitys oli Suomessa viime aikoina alkanut näyttää enenevästi huolestuttavalta, jopa uhkaavalta. Tummia pilviä oli jo jonkin aikaa kertynyt huippu-urheilijan taivaalle etenkin Urheiluministeriön huippu-urheiluosastolta. Ja myös Heron oman urheiluseuran, maan suurimman ja parhaan seuran, Huippu-Yleisurheilijat (HY) r.y:n suunnasta.

Ensimmäinen huolestuttava merkki Heron urheiluseurassa oli ollut parin viime vuoden aikana kovasti kasvanut byrokraattinen paperisota ja kaikenkarvaisissa kokouksissa istuskelu. Ja lisäksi seura keksi luoda huippujensa hoidettavaksi vaivalloisen matkalaskujärjestelmän asioihin, jotka ennen hoiti yksi seuran fiksu toimistotyöntekijä. Herolta oli ennen mennyt matkajärjestelyihin ja -laskuihin muutama minuuttia per kilpailumatka; nyt niiden kanssa sai sährätä tuntitolkulla.

Mitään nähtävissä olevaa hyötyä huippu-urheilulle ei Hero tuosta kaikesta puuhastelusta voinut parhaalla tahdollakaan löytää. Päinvastoin, paperien pyöritys ynnä suunnittelu-, seuranta- jne. kokouksissa istuminen veivät melkoisesti parasta harjoitteluaikaa ja vähän väliä katkoivat suunnitelmallista huippukunnon rakentamista.

Toinen huolestuttava kehityspiirre oli valmennus- ja kilpailurahoituksen uusi järjestelmä. Huippu-urheilujoiltakin oli ruvettu vaatimaan oman erikoisvalmennusryhmän kokoamista ja aikaa vievää vetämistä, ehtona kunnolliselle rahoitukselle. Piti koota 3-5 lupaavasta nuoresta heittäjänalusta tiimi, ja Heron oli määrä parissa kolmessa vuodessa valmentaa näistä n. 6o-65 metriä heittävistä kavereista ainakin keihäänheiton "tohtoritutkinnoksi" vitsaillun rajan (75 metriä) ylittäviä tulevaisuuden toivoja.

Tuollaisen ryhmän kokoaminen ja valmennus vei tietysti aikaa Heron omalta huippuvalmentautumiselta, ehkä ei kohtuuttoman paljon, mutta aikansa kuitenkin. Toki se oli osin kiinnostavaakin, jos valmennusryhmään sattui todella lupaava tyyppi. Hommaa olisi voinut hyvinkin ajatella 5-8 vuoden kuluttua, huippu-urheiluvuosien ollessa lopuillaan. Tosin kyllähän huippukeihäänheitto oli yksilölaji, ei joukkuelaji.

Harmillista tällaisessa Heron omalle rahoitukselle välttämättömässä valmennustehtävässä oli sen vaatima suuri paperisota. Ryhmähankkeen aluksi piti kirjoitella Urheiluministeriölle pitkiä ryhmävalmennussunnitelmia aikatauluineen ja kustannusarvioineen. Ja sitten piti jatkossa raportoida sekä sählätä tiimin rahaliikenteen vaatiman tositteiston ja kirjanpidon kanssa.

Herolla, huippu-urheilijalla, ei tietenkään ollut minkäänlaista koulutusta ja yhtä vähän harrastuneisuuttakaan tuollaiseen kamreerityyppiseen paperi- ja tiliruljanssiin. Ja tietenkään saatavilla ei ollut konttoristia tms. apuhenkilöä, joka ammatti-ihmisenä olisi ruljanssin hoitanut ja vapauttanut Heron huippuharjoitteluun.

Kolmas Heroa harmittava, ministeriön ja seuran johdon hellimä hanke oli vuoden takainen keksintö ulkomaisten asiantuntijoiden rahtaamisesta Suomeen muutamaksi päiväksi arvioimaan huippuheittäjiemme keihäiden liitoa. Nämä liidonarviointipaneelit eivät keihäänheiton asiantuntemukseltaan Heroa suuresti vakuuttaneet. Olivat lisäksi useimmiten kielitaidottomia eli eivät pystyneet suomeksi tai ruotsiksikaan ottamaan selvää Suomen huippukeihäänheiton tilanteesta.

Liidonarvioinnin lisäksi ministeriö ja seura keksivät luoda liidonvarmistusjärjestelmäksi kutsumansa paperibyrokratiajärjestelmän kokousrumbineen. Kilttinä miehenä Hero yritti nähdä ja olikin näkevinään liidonarviointi- ja liidonvarmistusjärjestelmissä jotakin hyvääkin. Missään tapauksessa ne eivät kuitenkaan kustannus/hyöty-suhteeltaan vastanneet vaatimaansa melkoista työmäärää ja ajankulutusta, mikä kaikki oli pois Heron harjoittelumahdollisuuksista tulevia huippukisoja ajatellen.

Neljäs viime aikojen huono kehitystrendi oli hanke Heron seuran, HY:n organisaation muutoksiksi. Siellä oltiin nyt keskittämässä lähes kaikki päivittäistason toimeenpanovalta seuran puheenjohtajalle, siis myös keihäänheiton osalta, tulipa puheenjohtaja mistä urheilun lajiryhmästä tahansa. Vaikkapa ratsastuksesta tai uinnista, kaikella kunnioituksella.

Uudessa ylhäältä alas -käskytysjärjestelmässä seuran puheenjohtaja saisi jopa määrätä heittolajienkin lajiryhmälle mieleisensä johtajan, riippumatta keihään-, kiekon- ja moukarinheittäjien ja kuulantyöntäjien mielipiteistä. Todennäköisesti saataisiin siis jees-miehiä/naisia. Ja monesti kai sellaisia, joiden oma huippu-urheilu-ura oli ehtoopuolellaan, jos kerran heiltä aikaa ja harrastusta alati kasvavaan hallinnointibyrokratiaan riitti.

Viides Heromme huolenaihe liittyi sekin seuran (HY) organisaatiouudistukseen. Urheiluministeriö vaati, että enemmistövalta seuran hallituksessa oli annettava seuraan kuulumattomille ulkopuolisille. Ministeriön huippu-urheiluosasto katsoi, että ulkopuolinen enemmistö osaisi hoitaa seuran asiat paremmin kuin omat seura-aktiivit ja seuran huippu-urheilijat.

Ministeriön mielestä ulkopuoliset toisivat huippuseuran toimintaan uusia dynaamisia näkökulmia ja raikkaita uudistusajatuksia, urheiluväen omien kapeiden perspektiivien ja paikoilleen jämähtäneiden ajatusten tilalle. Tiettävästi ministeriön erityisenä taka-ajatuksena oli saada seuran hallitukseen väkeä etenkin taide-elämästä. Siis joka tapauksessa sektorilta, joka oli riittävän vieras huippu-urheilun arkitodellisuudelle.

Heroa tämä harmitti tavattomasti: "Miksi hitossa ulkopuolinen määräysvalta ja jopa niinkin erilaiselta elämänalueelta kuin taide-elämästä, ulkopuolisia joilla eivät voinut olla syvällistä tietoa ja näkemystä huippu-urheilun olosuhteista ja vaatimuksista?!" Tokihan Hero myönsi, että tiettyä valmennuksellista uutta virtaa voitaisiin ehkä saada Jouko Turkan ja Jorma Uotisen kaltaisista valmentaja-guruista. Ja entäs Trainers Housen Sarasvuo? Tosin Sarasvuolla näytti olevan kovin kapeat hartiat ...

Kuudes ja viimeinen pisara Herolle oli aivan äskettäinen mutta varman tuntuinen tieto siitä, että Urheiluministeriön vaatimuksesta seuran puheenjohtaja tulisi uudessa käskytysjärjestelmässä määräämään huippu-urheilijoille tarkat työajat ja ajankäytön yksityiskohtaisen ylöskirjaamisen seurantajärjestelmineen.

Sellainen kellokallemeininki oli Heron mielestä jo kiusantekoa, tahallista huippu-urheilijan nykyään jo ennestäänkin vähentyneen harjoitteluajan pätkimistä. Samalla se osoittaisi ministeriön ja seurajohdon suurta epäluottamusta huippuja kohtaan. Eivät näköjään hallintobyrokraatit halunneet uskoa tai olla tietävinään, että lähes 100 % huippu-urheiljoista mielellään ja vapaaehtoisesti - jopa intohimoisesti - halusi käyttää maksimaalisesti aikaansa huipulle pyrkimiseen ja siellä pysymiseen, kaikkine sen vaatimine intensiivisine ylityöponnisteluineen.

Hero kadehti tässä monien Suomen huippukeihäreiden pahimpien kilpailijamaiden systeemejä. Siellä kannustettiin huippuja aidosti, luotiin todellisia menestymisedellytyksiä eikä ehdoin tahdoin rakenneltu kaikenlaisia byrokraattisia ja mentaalisia esteitä oman maan huipuille.

Kaikkea tätä miettiessään Heron oli pakko ihmetellä, mikä oikein vaivasi Urheiluministeriön huippu-urheiluosaston johtoa ja sen myötäjuoksijoita. Täydellisestä tietämättömyydestä ei voinut olla kysymys, ehkä täydellisestä ymmärtämättömyydestä. Hetken Hero epäili kateuttakin - Urheiluministeriön johdossa ei ollut montakaan yli 80 metriä heittänyttä - mutta kilttinä miehenä Hero karkoitti sellaiset ilkeät ajatukset mielestään.

Kaikki tämä harmitti Heroamme niin, että hän kääntyi tuttavan oikeustiedetohtorin puoleen ja kysyi, eikö edes lakituvan avulla voitaisi näitä jo syntyneitä ja uhkaamassa olevia epäkohtia purkaa tai estää, kunniakkaan huippu-urheilumme pelastamiseksi.

Heron pettymykseksi lakimies totesi, että mitään ei ole tehtävissä lakituvassa. Heron tuomitsemat "kehitys"-ilmiöt perustuivat nimittäin kahteen rautaiseen lakiin, jotka jo pitkään olivat hallinneet Urheiluministeriön huippu-urheiluosaston ja seurajohdon ajamia muutoksia: Parkinsonin laki ja Murphyn laki.

Masentuneena Hero päätti pistää kilpailukeihäänsä ja -piikkarinsa naftaliiniin. Ja tyytyä tästä lähtien noihin vähemmän inspiroiviin valmennus-, kokousistuskelu-, hakemustehtailu-, raportointi-, kamreeri-, toimistoapulais- ja liidonvarmistustehtäviin. Työaikakirjanpitoineen.

Toki Heromme jatkossakin joskus harvoin, kaikkiin sekundaaritoimintoihin uppoavan ajan salliessa, tarttuu salaa keihääseen ja yrittää lähes kylmiltään. Lentäähän se vielä vanhasta muistista 75 metriä. Urheiljaeläkkeelle pääsyä odottaen hän kateellisena seuraa, kuinka hänen kesken katkenneen huippukautensa aikaiset ulkomaiset kilpakumppanit ja ikätoverit vielä vuosia kilpailevat ja heittävät edelleen yli 85 metriä.

Sen pituinen se.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

SUOMEN JUUTALAISET JA TATAARIT MAAHANMUUTTAJINA

Facebookin monenkirjavat ja surkuteltavat viharyhmät ovat taas ajankohtaisia, kiitos Helsingin Sanomien ison jutun (23.3.09, sivut A3 ja B1). Lehden sivuille poimituissa kuvanäytteissä uhataan toisaalla juutalaisia ydinpommituholla ja toisaalla herjataan islamia.

Ajankohtainen on myös maahanmuuttokeskustelu. Tämä kesto-ajankohtainen teema sai viime viikolla lisävauhtia kolmen presidentin TV-keskustelusta, jossa Ahtisaaren ja Halosen linjojen eroavuus noteerattiin.

Linkitän tässä nämä kaksi päivänkohtaista aihetta yhteen eräästä suomalais-kansallisesta näkökulmasta: meidän ne kaksi jo vakiintunutta etnistä ja uskonnollista vähemmistöämme, joilla ensimmäinen vuosisata Suomessa on täyttynyt. Tarkoitan juutalaisiamme ja islaminuskoisia tataarejamme.

Nämä kansanryhmämme ovat pieniä. Juutalaisia lienee parisen tuhatta, tataareja hieman alle tuhat. Varsinaisista maahanmuuttajista ei enää tietenkään ole kyse. Onhan suuri enemmistö kummassakin ryhmässä tieskö jo kuinka monennen polven kansalaisiamme; vain hyvin pieni osa on ensimmäisen polven tulokkaita.

Molemmat ryhmät ovat positiivisia ja rohkaisevia esimerkkejä. Juutalaiset ja tataarit ovat olleet ja ovat lainkuulisia, yritteliäitä kansalaisia, omillaan toimeen tulevia veronmaksajia. Väestöpohjaan suhteutettuna ryhmät ovat tuottaneet Suomelle paljon mainioita yksilöitä. Ja vähemmän harmia poliisille ja oikeuslaitokselle kuin mitä väestöpohjaan suhteuttaen olisi ollut "tilastonormaalia".

Tämän päivän uudet suomalaisista poikkeavat etnis-uskonnolliset maahanmuuttajayhteisöt toimisivat viisaasti, jos heidän mielipidejohtajansa tekisivät opintomatkan juutalaistemme ja islaminuskoisten tataariemme luokse. Kuullakseen kokemuksia ja neuvoja saadakseen.

Opintomatkalaiset oppisivat oivaltamaan, miten tärkeää on osata elää "maassa maan tavalla" ja kunnioittaa vastaanottajamaan perinteisiä arvoja, tapoja ja lakeja. Tällainen kunnioitus ei suinkaan edellytä, että maahanmuuttajat luopuisivat niistä omista arvoistaan ja tavoistaan, jotka eivät ole ristiriidassa Suomen arvojen, tapojen ja lakien kanssa. Ja käänteisesti: juutalaistemme ja tataariemme takia ei suomalaisen kantaväestön ole tarvinnut luopua suvivirrestä koulujen päättäjäisissä.

Uudet etnis-uskonnolliset maahanmuuttajaryhmämme eivät nekään tiettävästi ole vaatineet kantaväestöä luopumaan suvivirrestä. Tai ryhtymään muihinkaan vastaavanlaisiin suomalaisuuden typistämisiin pienten uusien vähemmistöjen miellyttämiseksi. Ongelma onkin toisaalla.

Ongelma ovat ne supisuomalaiset, jotka yliampuvassa miellyttämisen halussaan ovat oma-alotteisesti olleet hyllyttämässä suvivirttä ja puuhamassa muita vastaavanlaisia hössötyksiä suomalaisuuden typistämiseksi.

Nämä supisuomalaiset tekevät puuhastelullaan pahan karhunpalveluksen uusille maahanmuuttajille. Moni suomalainen nimittäin erehtyy luulemaan, että vika on maahanmuttajissa, vaikka he eivät ole noita hössötyksiä vaatineet. Tämä virheluulo synnyttää helposti kaunaa maahanmuuttajia kohtaan.

Facebookiin ei silti ole riittävää syytä perustaa uutta viharyhmää sanotunlaisia, maahanmuuttajillemme haitallisia supisuomalaisia hössöttäjiä vastaan.

torstai 19. maaliskuuta 2009

KOLMANNEKSI PAHINTA,MITÄ YLIOPISTOILLE ON TAPAHTUNUT

Kolmanneksi pahinta, mitä yliopistoillemme ja tieteellemme on tapahtunut, on hallituksen esitys yliopistolaiksi.

Toiseksi pahinta, mitä yliopistoillemme ja tieteellemme on tapahtunut, on silloisen ainoan yliopistomme tuhoutuminen Turun palossa 4.9.1827.

Yliopisto toipui Turun palosta, toki hitaasti mutta kumminkin. Toivoa on yhä myös yliopistolakiehdotuksen suhteen - siispä toivotalkoisiin yliopistojen pelastamiseksi!

Toivomme on sivistysvaliokunnassa. Koko lakiesitys ei tietenkään siellä raukea tai mene aikalisälle. Sensijaan saatetaan saada jokunen yksittäismuutos, ehkä jossakin tärkeässäkin kohdassa. Tosin hallituspuolueiden kansanedustajat useimmiten pitäytyvät tiukasti (enemmistö)hallituksensa esityksiin, muttei suinkaan aina. Vasta joku viikko sitten Thorsin ulkomaalaislakiehdotus perattiin valiokunnassa uuteen uskoon (ja niin olikin hyvä).

Olin eilen "Vanhalla" kuuntelemassa, kun opiskelijoiden kollektiivi tenttasi paneelissa sivistysvaliokuntaa (paikalla aluksi 8, enimmän aikaa 6 jäsentä). Opiskelijajärjestöjen yhteinen 10 kohdan muutoslista oli erinomainen. Oppositio ja vihreäkin edustaja näyttivät punaista valoa hallituksen esityksen monille kohdille. Toivottavasti Rkp:kin maksaa Thorsin kohtelusta "potut pottuina" Virkkuselle.

Paneelissa sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Vahasalo (kok.) argumentoi, että ei se ulkopuolisten enemmistövalta yliopistohallituksessa voi olla niin paha asia, kun kerran yliopistoväki itse kollegionsa kautta valitsee nuo ulkopuoliset.

Kysytäänpä Vahasalolta: miten olisi, jos kokoomuksen puoluehallituksen vastaava enemmistö olisi valittava kokoomuksen ulkopuolisista, siis jäsenkirjattomista? Ei kai se haittaisi kokoomusta, jos kokoomuksen puoluevaltuusto saa valita kaikki nuo ulkopuoliset? Eihän haittaisi? Saisi puoluehallituskin ulkopuolista asiantuntemusta, ideatykkejä, virtaa ja laajempaa näkemystä.

Ai niin, vielä lopuksi. Mikä sitten on se kaikkein pahin asia yliopistoillemme ja tieteellemme? Se olisi yliopistolakiehdotuksen hyväksyminen sellaisenaan.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

KATAISEN "FANTASTINEN" KATASTROFI

Joka Obamaan kurkoittaa, se Kataiseen kapsahtaa!

Näin kävi Jyrki Kataiselle hänen televisioidussa esityksessään omalle puolueväelleen lauantaina 14.3. Hämeenlinnassa. Näittekö ne tuosta limbosta lauantaina (14.3) esitetyt TV-välähdykset?! Tai vilkaiskaapa Hesaria tänään (17.3, sivu A5), kun Hesari vielä jälkikäteen naurattaa meitä parhailla kuvavälähdyksillä ja tekstisitaateilla tästä Kataisen kataIstrofista.

Mainitut TV-katkelmat saivat katsojan olon samalla kertaa kiusaantuneeksi ja huvittuneeksi. Kataisen yritys jäljitellä jenkkiläistä poliittisten kokousten hurmoshenkitouhua oli niin päälleliimatun keinotekoista, että hirvitti/huvitti. Sellainen ei kerta kaikkiaan istu suomalaisen yleisön sielunmaisemaan. Kun ei Kataisella edes ole Obaman näyttelijänlahjojakaan ... Uskon, että jopa siellä Hämeenlinnassa paikalla olleet kokoomusaktiivitkin kiemurtelivat tuoleillaan kiusaantuneen noloina.

Kataisen puheen asiasisältöpuolella särähti korvaan yliopistolakihehkutus. Se osoitti, että joko Kataisella on yhtä olematon yliopistojen todellisten olojen, mielialojen ja tarpeiden tuntemus kuin Henna Virkkusella, tai sitten että Kataisen kokoomus on tässäkin asiassa lähtenyt elinekeinoelämän EK:n juoksupojaksi. Limbo tämäkin!

Annan Kataiselle ilmaisen kultaisen neuvon, vaikka en olekaan kokoomuksen kannattaja (vaan toisen puolueen, perussuomalaisten nimeämä eurovaaliehdokas): Jyrki, vaihda pikimmiten imagokonsulttiasi!


lauantai 14. maaliskuuta 2009

VAROITUS ERKIN VAALIPROPAGANDASTA!

Kuten ehkä olet lukenut tai kuullut, minusta on äskettäin (12.3.09) tullut Perussuomalaisten nimeämä europarlamenttivaalien ehdokas. Olen siis tullut ulos poliittisesta kaapista.

Ajankohta on ollut minulle paras mahdollinen, kun runsaan neljän vuosikymmenen työura Helsingin yliopistossa on päättymässä (pakkoeläköitymiseen) ja täytyy siis etsiä uutta työpaikkaa. Ja onhan vanhas-kataislaisen hallituksen nostattaman kansallisen työinnostuksen hengen mukaista, että työuraa jatketaan niin pitkälle, että hirvittää.

Hirvittävä paikka on myös se mepiksi pyrkivän työhönottohaastattelu, jossa haastattelijoita on parisen miljoonaa. Sopiikin olla tiukka testi, sillä Suomesta valitaan niin vähän europarlamentaarikkoja, että vaatimustason ja vastuun on oltava kova.

Blogini lukijoille on nyt reilun pelin hengessä paikallaan vaalipropagandavaroitus:

Uudet blogitekstini saattavat vaalipäivään eli kesäkuun 7. päivään saakka sisältää aineistoa ja/tai näkemyksiä, jotka pyrkivät edistämään Erkki Havansin eurovaalimenestystä. Tekstit eivät kuitenkaan vaaranna terveyttäsi!

torstai 12. maaliskuuta 2009

EDISTÄVÄTKÖ MASSAMEDIAMME KOULUMURHIA?

Jälleen jo tutun kaavan mukainen traaginen massamurha koulussa, nyt (11.3.2009) Saksassa. Surun ja hämmenyksen keskeltä nousee kysymyksiä ja niiden joukossa taas kerran kysymys: onko massamedia massamurhien osasyyllinen?

Meillä Suomessa tätä massamediaa edustavat ensi kädessä TV sekä valtalehdet (kuten Helsingin Sanomat jne.) ja ns. iltalehdet. Nehän ovat herkästi luomassa koulumurhaajista kulttihahmoja, joiden nimet, kuvat ja elämänkerrat saavat suuren julkisuuden ja ovat siksi osaltaan houkuttelemassa koulumurhaa mielessään hautovia itsemurhakandidaatteja.

Miksi TV-kanavat antavat murhaajille paljon mainosaikaa näyttämällä kuvaruudussa heidän pyssynpaukutteluvideoitaan? Miksi massamediassa jatkuvasti toistetaan heidän nimiään, jotta ne varmasti painuisivat muistiin ja että he varmasti saisivat postuumisti kulttihahmon piirteitä tiettyjen nuorten mustana myllertävissä mielissä? Tuollaisen kuolemanjälkeisen "glorian" (nykyään pomminvarma) saavuttaminen voi hyvinkin olla se viimeinen punnus, joka saa koulumurhaa miettivän valitsemaan veritekoon päätymisen, jäähyväisvideoineen tms. syötteineen massamedialle.

Miksi ei voitaisi alusta alkaen jättää heidän nimensä julkaisematta, käyttämällä esim. sellaisia ilmaisuja kuin "18-vuotias miesopiskelija"? Tai ainakin rajoittaa nimen mainitseminen yhteen ainoaan kertaan , siten että jatkossa puhuttaisiin anonyymisti vain "Kauhajoen koulusurmaajasta" tms.?

Ei meillä ulkopuolisilla, joita kulloinkinen tragedia ei ole tullut henkilökohtaisesti lähelle, ei meillä eli yli 5 miljoonalla suomalaisella ole mitään (ainakaan tervettä) kiinnostusta eikä mitään ns. oikeutta saada tietoomme kyseisen murhaajan nimeä. Säälikäämme samalla murhaajan omaisia suomalla sama nimettömyys heillekin. Se, että murhaajan nimen joka tapauksessa tulee tietämään muutama kymmenen tuhatta ihmistä (= uhripiirien lisäksi tiettyjen mustan alueen nettiyhteisöjen yms. osallistujat), ei anna massamedialle oikeutusta nimien julkistamiseen ja myöhempäänkin jatkuvaan toisteluun meille 5 miljoonalle ulkopuoliselle.

Huolestuttava esimerkki on maan suurimman lehden, Helsingin Sanomien koko sivun juttu tänään (12.3.2009, sivu B1). Sen alakulman tietoiskussa taas kerran ja oikein mustalla lihavoituna toistetaan tähänastisten kulttimurhaajien nimet ym. tiedot, siis meillä Tuusulan ja Kauhajoen koulumurhaajien nimet ja "ansioluettelot". Vastuutonta. Haiseeko raha, kun kai "roskalehdet kuitenkin julkaisevat kaiken"?

Kiintoisaa tässä HS-jutussa on saksalaisen massamurhaajan osittainen nimettömyys: "17-vuotias Tim K". En tiedä, onko tämä lyhenteen käyttö saksalainen käytäntö vai vain aikapulasta johtunutta tietojen puolinaisuutta; voi olla, että netissä jne. murhaajan kaikki tiedot kuvineen jne. ovat jo luettavissa. Sitä en ole ehtinyt tarkistaa. Olennaista nyt on todeta, että jo tuokin nimilyhenteen käyttö olisi pieni parannus, joskin riittämätön.

Siis: kysymys kuuluu, edistävätkö massamediamme uusia massamurhia? Vastaus on ilmeinen.

maanantai 9. maaliskuuta 2009

OIKEUDENMUKAINEN OIKEUDENKÄYNTI - HODORKOVSKISTA TAISTOLAISJURISTEIHIN

Moskovassa alkoi viime viikolla uusi oikeudenkäynti jo kuusi vuotta vangittuna istuvaa (ex-)miljardööri Hodorkovskia vastaan. Hänellä oli tämän vuosikymmenen alussa miljardien ruplien lisäksi vahvaa poliittista valtakunnallista ambitiota. Hänet vangittiin 2003, ja 2005 hän sai vuoteen 2011 ulottuvan vankeustuomion. Nyt syyttäjä vaatii vielä pitempää rangaistusta, ilmeisesti jo ennen vangitsemista (2003) tapahtuneiksi väittämistään finanssirikoksista. Jos todisteet löytyvät, niin selvästikin Venäjän syyttäjä- ja rikospoliisikoneiston tutkintataidot ovat kehittymässä; tähän astihan siellä ei ole onnistuttu selvittämään esim. Anna Politkovskajan murhaa tai uudempiakaan toimittajamurhia.
Saako Hodorkovski oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin, so. puolueettoman ja muutenkin reilun oikeudenkäynnin? Onko Venäjästä vihdoinkin tullut oikeusvaltio, jossa Kreml valtiollisine koneistoineen ei voi sanella tai edes epäsuoralla painostuksella ratkaista epäsuosioonsa joutuneen henkilön langettavaa tuomiota?
Jää nähtäväksi. Positiivisia merkkejä ovat ainakin Pietarin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan siviilioikeuden ent. assistentin, presidentti Medvedevin oikeusvaltiollisuutta korostaneet eräät taannoiset puheet. Samoin positiivista on, että (päätellen oikeussalista lähetetyistä lyhyistä TV-välähdyksistä) Hodorkovski saa esiintyä oikeudessa siviiliasussa ja ilman kahleita. Verratkaapa tätä Kiinan tuomioistuinten rikosjuttujen TV-kuviin, jossa syytetyt marssitetaan saliin räikeissä vanginpuvuissa ja kahleissa ja nöyrästi varpaisiinsa katsovina; näin heidät leimataan jo etukäteen roistoiksi eli tietoakaan ei ole reilulle rikosoikeudenkäynnille tärkeästä, lähtökohtaisesta syyttömyysolettamasta: "syytön, ellei syyttäjä onnistu toisin todistamaan".
Kovin suureen optimismiin venäläistuomareiden suhteen ei silti liene vielä aihetta. Ei ainakaan, jos he ovat iältään liki nelikymppisiä tai sitä vanhempia. Silloinhan he nimittäin olivat jo yli 20-vuotiaita Neuvostoliiton romahtaessa. Siis jo sellaisessa aikuisen iässä, että he olivat ehtineet sisäistää neuvostoliittolaisen henkisen ilmapiirin, joka kaikkea muuta kuin suosi kasvamista riippumattomiksi ja vallanpitäjiä pelkäämättömiksi tuomareiksi.
Toisaalta, miksi lakimies ei sittenkin voisi asenteiltaan ja ajatuksiltaan perusteellisestikin muuttua, jos olot muuttuvat? Meillä on kaunis kotimainen esimerkki tällaisen muuntumisen mahdollisuudesta. Tarkoitan 70- ja 80-lukujemme taistolaisjuristeja ynnä muita ns. yleisdemokaatteja, jotka aikanaan ihailivat ja meillekin vaativat neuvosto-, DDR- ja/tai kuubalaistyyppisiä poliittisin vaalein valittuja kansantuomioistuimia yms.. Nykyään nämä silloiset taistolaisjuristit ovat lähes kaikki muuttuneet ja demokratisoituneet perinteisen suomalaisen oikeusvaltion kannattajiksi ja 90-luvulla esiinmarssinsa tehneiden perusoikeuksiemme puolustajiksi.

tiistai 3. maaliskuuta 2009

ÅKE LINDMAN IN MEMORIAM

Åke Lindman on tiistain vastaisena yönä poistunut elämän näyttämöltä. Emme yllättyneet, koska muistammehan televisiosta viime vuoden lopulta, kuinka 80-vuotias väsyneen näköinen Åke särähtävällä äänellä antoi veteraaneille tukensa ja kehoitti meitä tukemaan heidän rahakeräystään.

Kunnioitamme, muistelemme lämmöllä ja ihailulla, me ulkopuolisetkin.

Blogini äskettäisten avaussanojen lopussa kirjoitin, että tuleva aihepiirini voi yltää myös elämää suurempaan asiaan, jalkapalloon. En aavistanut, että näin pian tuli syy kirjoittaa jalkapallosta, vieläpä elämää suuremman voiman takia.

Nimenomaan jalkapalloon liittyvät omat ensimmäiset muistikuvani Åke Lindmanista. Helsingissä 1950-luvulla istuin usein jalkapallokatsomossa, ensin pikkupoikana ja sitten lukiolaisena, kun HIFK ja Åke "Hamlet" pelasivat. Aluksi en oikein ymmärtynyt, mistä tämän kovaotteisen, yleisöön menevällä pelityylillä taistelevan puolustajan lempinimi johtui. Joka tapauksessa "Hamlet" jalkapalloilijana jäi pysyvästi mieleeni, toisena 50-luvun unohtumattomista helsinkiläisistä pelaajahahmoista; toinen oli toinen -man, Pahlman.

Saman 1950-luvun muistikuviini ajoittuu toinen, vieläkin elävämmin mieleen painunut Åke Lindmanin hahmo. Alikersantti Lehto. "Tuntemattoman" Lehdon hernerokkapakki, kovennetun seisominen ja musta sateinen yö yksinäisine kiväärin laukauksineen ovat osa kansallista muistiamme. Hevin eivät myöskään unohdu Myrskyluodon Maija ja vanhan puolustustaistelijan näkemys Tali-Ihantalan puolustuksesta.

Päätuomarin ehdoton loppuvihellys on kaikunut: hieno ottelu on päättynyt.