KEIHÄÄNHEITTÄJÄHUIPUN TARINA

Olipa kerran nykyisenä aikana huippuluokan keihäänheittäjä, Hero nimeltään. Hän oli Suomesta, keihäänheiton perinteisestä suurvallasta, jonka huippu-urheilijat olivat vuosikymmenien mittaan tuoneet maallemme monta keihäänheiton Nobel-palkintoa.

Hero oli vielä vuosi sitten ollut keihäänheitossa maailman absoluuttista huippua, joka viiden sitä edellisen vuoden aikana oli heittänyt maallemme monta arvokisamitalia. Heron keihäs oli lukuisia kertoja kaartanut 85-90 metrin lukemille, mihin pystyi maailmassa vain puolenkymmentä muuta huippunimeä.

Huippu-urheilijaksi Hero oli vasta "keski-ikäinen", ts. todennäköisesti hänellä olisi vielä edessään toiset viisi vuotta maailman huipulla, jos hän vain voisi säilyttää huipputason vaatimat kunnolliset harjoittelumahdollisuudet ja hyvät taloudelliset ym. tukiresurssit. Motivaatiota Herolla kyllä olisikin tähän täysin määrin riittänyt, sinänsä.

Mutta. Huippu-urheilijan olojen kehitys oli Suomessa viime aikoina alkanut näyttää enenevästi huolestuttavalta, jopa uhkaavalta. Tummia pilviä oli jo jonkin aikaa kertynyt huippu-urheilijan taivaalle etenkin Urheiluministeriön huippu-urheiluosastolta. Ja myös Heron oman urheiluseuran, maan suurimman ja parhaan seuran, Huippu-Yleisurheilijat (HY) r.y:n suunnasta.

Ensimmäinen huolestuttava merkki Heron urheiluseurassa oli ollut parin viime vuoden aikana kovasti kasvanut byrokraattinen paperisota ja kaikenkarvaisissa kokouksissa istuskelu. Ja lisäksi seura keksi luoda huippujensa hoidettavaksi vaivalloisen matkalaskujärjestelmän asioihin, jotka ennen hoiti yksi seuran fiksu toimistotyöntekijä. Herolta oli ennen mennyt matkajärjestelyihin ja -laskuihin muutama minuuttia per kilpailumatka; nyt niiden kanssa sai sährätä tuntitolkulla.

Mitään nähtävissä olevaa hyötyä huippu-urheilulle ei Hero tuosta kaikesta puuhastelusta voinut parhaalla tahdollakaan löytää. Päinvastoin, paperien pyöritys ynnä suunnittelu-, seuranta- jne. kokouksissa istuminen veivät melkoisesti parasta harjoitteluaikaa ja vähän väliä katkoivat suunnitelmallista huippukunnon rakentamista.

Toinen huolestuttava kehityspiirre oli valmennus- ja kilpailurahoituksen uusi järjestelmä. Huippu-urheilujoiltakin oli ruvettu vaatimaan oman erikoisvalmennusryhmän kokoamista ja aikaa vievää vetämistä, ehtona kunnolliselle rahoitukselle. Piti koota 3-5 lupaavasta nuoresta heittäjänalusta tiimi, ja Heron oli määrä parissa kolmessa vuodessa valmentaa näistä n. 6o-65 metriä heittävistä kavereista ainakin keihäänheiton "tohtoritutkinnoksi" vitsaillun rajan (75 metriä) ylittäviä tulevaisuuden toivoja.

Tuollaisen ryhmän kokoaminen ja valmennus vei tietysti aikaa Heron omalta huippuvalmentautumiselta, ehkä ei kohtuuttoman paljon, mutta aikansa kuitenkin. Toki se oli osin kiinnostavaakin, jos valmennusryhmään sattui todella lupaava tyyppi. Hommaa olisi voinut hyvinkin ajatella 5-8 vuoden kuluttua, huippu-urheiluvuosien ollessa lopuillaan. Tosin kyllähän huippukeihäänheitto oli yksilölaji, ei joukkuelaji.

Harmillista tällaisessa Heron omalle rahoitukselle välttämättömässä valmennustehtävässä oli sen vaatima suuri paperisota. Ryhmähankkeen aluksi piti kirjoitella Urheiluministeriölle pitkiä ryhmävalmennussunnitelmia aikatauluineen ja kustannusarvioineen. Ja sitten piti jatkossa raportoida sekä sählätä tiimin rahaliikenteen vaatiman tositteiston ja kirjanpidon kanssa.

Herolla, huippu-urheilijalla, ei tietenkään ollut minkäänlaista koulutusta ja yhtä vähän harrastuneisuuttakaan tuollaiseen kamreerityyppiseen paperi- ja tiliruljanssiin. Ja tietenkään saatavilla ei ollut konttoristia tms. apuhenkilöä, joka ammatti-ihmisenä olisi ruljanssin hoitanut ja vapauttanut Heron huippuharjoitteluun.

Kolmas Heroa harmittava, ministeriön ja seuran johdon hellimä hanke oli vuoden takainen keksintö ulkomaisten asiantuntijoiden rahtaamisesta Suomeen muutamaksi päiväksi arvioimaan huippuheittäjiemme keihäiden liitoa. Nämä liidonarviointipaneelit eivät keihäänheiton asiantuntemukseltaan Heroa suuresti vakuuttaneet. Olivat lisäksi useimmiten kielitaidottomia eli eivät pystyneet suomeksi tai ruotsiksikaan ottamaan selvää Suomen huippukeihäänheiton tilanteesta.

Liidonarvioinnin lisäksi ministeriö ja seura keksivät luoda liidonvarmistusjärjestelmäksi kutsumansa paperibyrokratiajärjestelmän kokousrumbineen. Kilttinä miehenä Hero yritti nähdä ja olikin näkevinään liidonarviointi- ja liidonvarmistusjärjestelmissä jotakin hyvääkin. Missään tapauksessa ne eivät kuitenkaan kustannus/hyöty-suhteeltaan vastanneet vaatimaansa melkoista työmäärää ja ajankulutusta, mikä kaikki oli pois Heron harjoittelumahdollisuuksista tulevia huippukisoja ajatellen.

Neljäs viime aikojen huono kehitystrendi oli hanke Heron seuran, HY:n organisaation muutoksiksi. Siellä oltiin nyt keskittämässä lähes kaikki päivittäistason toimeenpanovalta seuran puheenjohtajalle, siis myös keihäänheiton osalta, tulipa puheenjohtaja mistä urheilun lajiryhmästä tahansa. Vaikkapa ratsastuksesta tai uinnista, kaikella kunnioituksella.

Uudessa ylhäältä alas -käskytysjärjestelmässä seuran puheenjohtaja saisi jopa määrätä heittolajienkin lajiryhmälle mieleisensä johtajan, riippumatta keihään-, kiekon- ja moukarinheittäjien ja kuulantyöntäjien mielipiteistä. Todennäköisesti saataisiin siis jees-miehiä/naisia. Ja monesti kai sellaisia, joiden oma huippu-urheilu-ura oli ehtoopuolellaan, jos kerran heiltä aikaa ja harrastusta alati kasvavaan hallinnointibyrokratiaan riitti.

Viides Heromme huolenaihe liittyi sekin seuran (HY) organisaatiouudistukseen. Urheiluministeriö vaati, että enemmistövalta seuran hallituksessa oli annettava seuraan kuulumattomille ulkopuolisille. Ministeriön huippu-urheiluosasto katsoi, että ulkopuolinen enemmistö osaisi hoitaa seuran asiat paremmin kuin omat seura-aktiivit ja seuran huippu-urheilijat.

Ministeriön mielestä ulkopuoliset toisivat huippuseuran toimintaan uusia dynaamisia näkökulmia ja raikkaita uudistusajatuksia, urheiluväen omien kapeiden perspektiivien ja paikoilleen jämähtäneiden ajatusten tilalle. Tiettävästi ministeriön erityisenä taka-ajatuksena oli saada seuran hallitukseen väkeä etenkin taide-elämästä. Siis joka tapauksessa sektorilta, joka oli riittävän vieras huippu-urheilun arkitodellisuudelle.

Heroa tämä harmitti tavattomasti: "Miksi hitossa ulkopuolinen määräysvalta ja jopa niinkin erilaiselta elämänalueelta kuin taide-elämästä, ulkopuolisia joilla eivät voinut olla syvällistä tietoa ja näkemystä huippu-urheilun olosuhteista ja vaatimuksista?!" Tokihan Hero myönsi, että tiettyä valmennuksellista uutta virtaa voitaisiin ehkä saada Jouko Turkan ja Jorma Uotisen kaltaisista valmentaja-guruista. Ja entäs Trainers Housen Sarasvuo? Tosin Sarasvuolla näytti olevan kovin kapeat hartiat ...

Kuudes ja viimeinen pisara Herolle oli aivan äskettäinen mutta varman tuntuinen tieto siitä, että Urheiluministeriön vaatimuksesta seuran puheenjohtaja tulisi uudessa käskytysjärjestelmässä määräämään huippu-urheilijoille tarkat työajat ja ajankäytön yksityiskohtaisen ylöskirjaamisen seurantajärjestelmineen.

Sellainen kellokallemeininki oli Heron mielestä jo kiusantekoa, tahallista huippu-urheilijan nykyään jo ennestäänkin vähentyneen harjoitteluajan pätkimistä. Samalla se osoittaisi ministeriön ja seurajohdon suurta epäluottamusta huippuja kohtaan. Eivät näköjään hallintobyrokraatit halunneet uskoa tai olla tietävinään, että lähes 100 % huippu-urheiljoista mielellään ja vapaaehtoisesti - jopa intohimoisesti - halusi käyttää maksimaalisesti aikaansa huipulle pyrkimiseen ja siellä pysymiseen, kaikkine sen vaatimine intensiivisine ylityöponnisteluineen.

Hero kadehti tässä monien Suomen huippukeihäreiden pahimpien kilpailijamaiden systeemejä. Siellä kannustettiin huippuja aidosti, luotiin todellisia menestymisedellytyksiä eikä ehdoin tahdoin rakenneltu kaikenlaisia byrokraattisia ja mentaalisia esteitä oman maan huipuille.

Kaikkea tätä miettiessään Heron oli pakko ihmetellä, mikä oikein vaivasi Urheiluministeriön huippu-urheiluosaston johtoa ja sen myötäjuoksijoita. Täydellisestä tietämättömyydestä ei voinut olla kysymys, ehkä täydellisestä ymmärtämättömyydestä. Hetken Hero epäili kateuttakin - Urheiluministeriön johdossa ei ollut montakaan yli 80 metriä heittänyttä - mutta kilttinä miehenä Hero karkoitti sellaiset ilkeät ajatukset mielestään.

Kaikki tämä harmitti Heroamme niin, että hän kääntyi tuttavan oikeustiedetohtorin puoleen ja kysyi, eikö edes lakituvan avulla voitaisi näitä jo syntyneitä ja uhkaamassa olevia epäkohtia purkaa tai estää, kunniakkaan huippu-urheilumme pelastamiseksi.

Heron pettymykseksi lakimies totesi, että mitään ei ole tehtävissä lakituvassa. Heron tuomitsemat "kehitys"-ilmiöt perustuivat nimittäin kahteen rautaiseen lakiin, jotka jo pitkään olivat hallinneet Urheiluministeriön huippu-urheiluosaston ja seurajohdon ajamia muutoksia: Parkinsonin laki ja Murphyn laki.

Masentuneena Hero päätti pistää kilpailukeihäänsä ja -piikkarinsa naftaliiniin. Ja tyytyä tästä lähtien noihin vähemmän inspiroiviin valmennus-, kokousistuskelu-, hakemustehtailu-, raportointi-, kamreeri-, toimistoapulais- ja liidonvarmistustehtäviin. Työaikakirjanpitoineen.

Toki Heromme jatkossakin joskus harvoin, kaikkiin sekundaaritoimintoihin uppoavan ajan salliessa, tarttuu salaa keihääseen ja yrittää lähes kylmiltään. Lentäähän se vielä vanhasta muistista 75 metriä. Urheiljaeläkkeelle pääsyä odottaen hän kateellisena seuraa, kuinka hänen kesken katkenneen huippukautensa aikaiset ulkomaiset kilpakumppanit ja ikätoverit vielä vuosia kilpailevat ja heittävät edelleen yli 85 metriä.

Sen pituinen se.